Oli tarkoitus kirjoittaa presidentti Tarja Halosen puheesta valtiopäivien avajaisissa, mutta Eero Heinäluoman päätös olla asettumatta ehdokkaaksi SDP:n puoluejohtajaksi muutti kaiken.

Muistaakseni Danny ja Aikamiehet levyttivät aikoinaan kappaleen, jossa toistettiin moneen kertaan: ”tämä, tämä maa, jälkipolville jää, ja se on jotain pysyvää”

Hoh hoijaa.

Eivät edes niinkin tietoiset ihmiset kuin lauluyhtye Aikamiehet olleet kuulleet valtion omistajaohjauksesta, eivätkä pörssisäännösten ensisijaisuudesta päätettäessä siitä mikä on pysyvää, ja mikä jää.
Aikamiehiltä lipsahti satulinna-fiktion puolelle tämä jälkipolville lupailu. Nyt näyttää yhä selvemmälle, ettei mitään jää perinnöksi ainakaan valtiolta. Oikeastaan tapahtuu ihan päinvastaista.

Suomalaisista on EU:n myötä tullut kymmenessä vuodessa kunnon eurooppalaisia. Halutaan aidosti olla suvaitsevaisia, monikulttuurisia, ja humaaneja, mutta käytännössä ollaan ajautumassa ihan muualle. Suomessa ei ole ehkä huomattu, että eurooppalaiseen sivistykseen kuuluu kaiken hyvän lisäksi myös korruptio ja jokapäiväinen valehtelu. Meillä on perinteisesti ajateltu, että yleensä ainakin julkisuudessa puhutaan totta.

Suomessa onneksi vain meidän ”eurooppalaisin” puolueemme on omaksunut EU-retoriikan ja sen mukaiset tavat. Kaikki on luvallista, ja hämäys suurinta viisautta. Tästä uudesta tavasta seuraa ehkä odottamattomiakin ja ikäviä asioita.

Huumori on tunnetusti vaikea, vakava ja ongelmallinen taidelaji. Sivistyssanakirja tuntee käsitteen humoraalipatologia, jonka mukaan sairaudetkin johtuvat elimistön perusnesteiden tasapainon vaihteluista, siis temperamenttien mm. huumorintajun häiriöistä.

Siksi tässä kolumnissa edetään aika varovasti, kun yritän kertoa miten tärkeätä olisi retroilu, paluu vanhaan uudesta kulmasta. – varsinkin politiikassa. Politiikassa asiat ainakin näyttävät muuttuvan nopeasti ja eilispäivän aatteet ja toiminnat tuntuvat vanhanaikaisilta ja tarpeettomilta.

Mutta eihän se niin ole.

Apua.

Taas on aloitettu mediassa (Sivu Hesaria ja sitaatit) puhuminen oikeistolaisista ja vasemmistolaisista taiteilijoista. Ja vielä siitä näkökulmasta, että Suomea ja sen taidemaailmaa hallitsee vasemmistolainen ajattelutapa. On vielä niinkin surullista, että Suomesta on vaikea löytää oikeistolaiseksi itsensä tunnistavia taiteilijoita.

Mitä tähän nyt sanoisi?

Kuka lohduttaisi oikeistonyytiä tässä polttavassa asiassa? Lohdutetaan nyt näin. Suurin osa niin sanotuista vasemmistolaisista taiteilijoista on auttamattomia oman onnensa narsisteja, jotka eivät anna tukea vasemmistolle, vaan vaativat tukea sieltä itselleen. Näin päin se menee ja saa mennäkin, sillä niinhän taiteen pitää toimia, itsekkäästi.

Moni asia tunnetusti ihmetyttää kulkijaa. Elämässä törmää jatkuvasti asioihin ja käsitteisiin, joita ei voi kuin ihmetellä ja kummastella. Yksi oudoimmista käsitteistä on substantiivi eläkeläinen. Se on lyhyessä ajassa muuttunut laatusanaksi, adjektiiviksi. Osa eläkeläisistä voisi hyvinkin nimittää itseään jo eläkeläinen eläkeläiseksi.
Eläkkeellä olo on tosiaan muuttanut perustavasti identiteettiä, ja määrittää jo elämänsisältöä.- ja eihän se niin saisi olla. Eläke ja eläkeläinen ovat vain juridisia termejä, joilla määritetään työelämän jälkeistä aikaa, ja eläketurvaa.

Elokuun alku on hyvä aika julkaista valtion budjetti. Palkansaajat palailevat lomiltaan takaisin työelämään, ja ainakin perheellisille on silloin paljon perustehtävää. Lapset pitää varustaa koulua ja päiväkotia varten. Omat työvalmiudet pitää päivittää ajan tasalle. Silloin valtion budjettiin ei asianharrastajakaan jaksa paneutua.

Ainoastaan ammattilaiset, lobbarit, näyttävät olevan kiinnostuneita budjetin rahajaon yksityiskohdista, muu poliittinen kenttä on yllättävän hiljainen, ja jopa passiivinen. Toimittajat saavat ruinata lausuntoja oppositiokansanedustajilta. Eivätkä edes lobbarit näytä kovin kiinnostuneilta, sillä tärkeimmät budjettilobbaukset tehtiin jo kevään hallitusneuvotteluissa.

Suomessa on ollut jo aika pitkään mukava asua ja elää, jos on turvattu toimeentulo ja oma asunto. Globaalitalouden edut ovat aivan käden ulottuvilla, ja mieli sen mukainen: iloinen, kesäinen, maailmaasyleilevä, ja kaikille toivoo hyvää. Tässä mielentilassa näyttävät yhteiskunnan räikeitä epäkohtia osoittavat henkilöt lähinnä äkäisiltä ilonpilaajilta, jotka toimivat joko katkeruuttaan tai populistis-opportunistisesti.
Itsellekin ihan läheinen tuttu vuodatti vähän aikaa sitten, miksi minä ja Demarit emme anna ihmisten yrittää. Tällaiselle ihmiselle on vaikea lähteä kertomaan, että globaalitalous tuottaa Suomessakin lähinnä nuorista koostuvan uuden palkkaköyhälistön, joka ei pysty omin voimin irtautumaan tästä matalapalkka-asemastaan.

Presidentti Tarja Halonen järjesti äskettäin laajan presidenttifoorumin, jossa luodattiin Suomen ulkopolitiikkaa. 
Hän oli luultavasti huomannut saman kuin moni muukin ulkopolitiikasta kiinnostunut.
Mukana olivat lähes kaikki Suomen ulkopolitiikan päättäjät, tutkijat ja media. Presidentti Halonen oli Foorumissa jopa poikkeuksellisen avoin, selkeä ja taisteluhaluinen. Hän oli luultavasti huomannut saman kuin moni muukin ulkopolitiikasta kiinnostunut.
Sen, että osa oikeistoa ja media aivan avoimesti kampanjoi Suomen ulkopolitiikan nykyistä linjaa vastaan.

***

Viime eduskuntavaaleista on tärkeä puhua, vaikka alkaisi mennä vähän vatvomiseksi. On myös hyvä surra kunnolla, mutta rohkeasti,  puolueen epäonnistumista ihmisten asioiden hoidossa.

Tämä surutyö on merkittävää siksi, että juuri oikeistolle sopii hyvin, että vaalit nähdään jonain episodina, irrallisena tapahtumana joka järjestetään joka neljäs vuosi äänestäjän iloksi ja demokratian kulissiksi. Tähän suuntaan vaalit ovat menneet, eniten ja parhaiten mainostaneet voittavat aina mielikuvaperusteiset vaalit.

Vaalien pitäisi ainakin vasemmistolle olla aina mielenosoitus parempien olojen puolesta; ei nykyisen tyylinen myötäilynosoitus, ja kallis pakkopulla neljän vuoden välein, vallitsevien olosuhteiden puolesta.

Näin minä ja me hävisimme.
Ensin tosiasiat. Sosiaalidemokraatit hävisivät 2007 eduskuntavaalit. Myöskään Helsingin vaalipiiristä sosiaalidemokraattina eduskuntaan yrittänyt Osku Pajamäki ei päässyt läpi.

Kaksi vaalitulosta, ja ihan SDP:n vaalimainoksen mukaisesti: Minä ja Me. Nyt vaan ei voittanut kumpikaan, ei minä eikä me, vaan oikeisto ja vihreät.

Ja vaalien jälkeen demareille tyypilliseen tapaan perustetaan työryhmä, joka etsii syitä huonoon vaalitulokseen. Ja niitähän löytyy: äänestysaktiivisuus, sanoma ei mennyt perille, sanoma meni perille, mainos ei tehonnut, tai tehosi…

En ole päivittänyt blogiani aikoihin. En oikein osaa sanoa miksi- pelottaa hieman myöntää itselleni, että kyse on eräänlaisesta rajatusta loppuunpalamisesta. Olen vain halunnut palata takaisin tuottajan työhöni, niin hyvin kuin mahdollista, ja se ei onnistu jos vaalipettymys on turhan usein mielessäni.

Blogini tässä muodossa on hyvin vahva muistutus vaaleista, etenkin kun en osaa itse edes poistaa numeroa yläpalkista.

 No joo.

 Tarkoitukseni on todella toteuttaa laajempi vaalianalyysi, mutta olen tullut yhä varmemmaksi siitä, että SDP:lle (eikä minulle) ei nyt riitä mikään kevyt terapiahuitaisu. Nyt tarvitaan jotain psykoanalyysin kaltaista, ja sen aloittaminen ei tunnu järkevältä kun puolue on vielä psykoosissa…

Tähän blogiin ja minulle suoraan on nyt tullut sen verran paljon pohdittua palautetta siitä mitä SDP:n tulisi puolueena tehdä, että olen ajatellut lajitella palautteen, ja esittää sen sitten puolueelleni. Sillä oletuksella, että joku todella vaivautuu kuuntelemaan. Näin kuitenkin uskon.

En kuitenkaan aio tehdä tätä työtä yksin, sillä omat silmäni ovat menettäneet neitsyytensä puolueni suhteen jo ajat sitten. Näin sen kyllä ihan tarpeeksi kouriintuntuvasti vaaleissa.

 Joten, joten.

Kirjoittakaa minulle lisää näkemyksiänne ja/tai ilmoittautukaa mukaan porukkaan.  Jos kiinnostusta löytyy, järjestän paikan ja jotain syötävää ja juotavaa. Ehkä tapaamisen voisi sitten taltioidakin…

Ystäväni piristi minua tuolla osuvalla sloganilla, ja se kyllä kuvaa aika tarkasti tuntojani juuri nyt.

Olen saanut paljon pitkiä kirjeitä, ja puheluita, joissa on analysoitu SDP:n tilaa ja syitä vaalitappioon. Tekstit ovat erinomaisia, ja itse asissa niiden ajatukset ovat omiani selkeämpiä.

Ehkä eniten olen jäänyt miettimään erästä ajatusta, jota muutamakin eri kaveri on tarjonnut: mitä jos syy ei ollutkaan siinä, että SDP:n viesti ei mennyt perille, vaan juuri siinä, että se meni perille.

Tiedä tuota.

Helsingin Sanomien Kaius Niemi kirjoittaa tänään, että kirjani Ahne Sukupolvi teki karhunpalveluksen koko sukupolvikeskustelulle. Nyt kuulemma tärkeistä asioista ei voi puhua, ettei syytetä pajamäkeläisyydestä.

En aivan ymmärrä. Minä kirjoitin kirjan. En perustanut mitään pajamäkeläisyyttä. Sen on tehnyt ihan joku muu.

Uskaltaisin jopa katsella ihan sinne median suuntaan, kun mietitään kuka jätti katsomatta mihin syyttävä sormeni osoitti, ja päätti sen sijaan tutkia kenen se syyttävä sormi oikein on. - ja mitkä ovat sormen omistajan motiivit.