Monthly Archive for October, 2006

Viikonloppu oli jälleen aika puhepainotteinen: poliittinen paneeli STTK:n opiskelijoiden ja nuorten järjestämänä, haastattelu Ahne Sukupolvi-kirjani tiimoilta kirjamessuilla Ajatus-kirjojen osastolla, ja vielä samoilla messuilla sunnuntaina Helsingin Sanomien toimittaja Kimmo Oksasen Makasiinit-kirjan ympärille rakennettu keskustelu kaupunginsuunnittelusta. Lisäksi sunnuntaina esitettiin Einstein-ohjelman jakso, jossa pääsin osoittamaan heikkoa luonnontieteiden tuntemustani.

Nyt on hyvä olla vähän aikaa hiljaa.

Kuten aiemmin kerroin, lupasin ystävilleni yrittää kirjoittaa aavistuksen henkilökohtaisemmin.
Niinpä jaan yhden monivuotisen harrastukseni kanssanne. Olen vastannut Uutispäivä Demarin kulttuurisivujen kirjavisaan viikottain jo vuosikausia.

Kyseisen tietokilpailun idea on yksinkertainen ja hieno. Kirjasta ja sen kirjoittajasta annetaan vihje ja lisäksi sitaatti teoksesta. Näiden tietojen perusteella voi sitten aloittaa salapoliisityön. Olen kopioinut tämän viikkoisen visan Demarin nettisivuilta tämän jutun loppuun.

Vastaukset pitää lähettää viimeistään huomenna, ja voin antaa teille pienen lisävihjeen. Homma nimittäin ratkeaa, jos jaksatte penkoa mistä Eppu Normaali on nimensä kehittänyt.

Jos löydätte vastauksen, neuvon teitä kirjoittamaan teoksesta ja sen tekijästä mahdollisimman persoonallisesti, sillä paras oikea vastaus voittaa viinilahjakortin.

Kilpailu löytyy Demarin sivuilta

http://www.demari.fi/Article.jsp?article=523&main=9

TÄSSÄ VIHJE:
Tämän kirjan kohdalla tekijä, eli nimihenkilö, ja tekemisen tulos menevät usein sekaisin. Kyseinen teos on lajityyppinsä ehdottomasti tunnetuimpia edustajia, jota on paljon versioitu ja muunneltu myöhemmässä kirjallisuudessa ja elokuvassa. Mutta mitä tekemistä Eppu Normaalilla on asian kanssa?

Mikä, kuka? Vastaukset oheisiin osoitteisiin viimeistään 31.10. mennessä. Palkinto yhdelle.

TÄSSÄ SITAATTI:
“Ihmismielelle ei mikään ole tuskallisempaa kuin tunteita kuohuttaneiden tapahtumain jälkeen seuraava kuollut tyyni toimettomuus, joka riistää sielulta sekä toivon että pelon. Justine kuoli ja sai levon, minä olin elossa.
Veri virtasi vapaana suonissani,mutta epätoivon ja katumuksen taakka painoi mieltäni, eikä sitä voinut mikään poistaa. Uni pakeni silmistäni; kuljin kuin hornan henki, sillä oli tehnyt sanoinkuvaamattomia kauheuksia, ja paljon, vielä paljon (näin kuvittelin) oli vielä lisää tulossa. Kuitenkin sydämeni tulvi hyväntahtoisuutta ja rakkautta.
Olin aloittanut elämäni hyvin aikein ja janonnut hetkeä jolloin voisin toteuttaa niitä käytännössä ja olla hyödyksi lähimmäisilleni. Nyt kaikki oli romahtanut: sen sijaan että olisin voinut puhtaalla omallatunnolla ja tyytyväisenä tarkastella menneisyyttä ja ammentaa siitä uutta toivoa, minut oli vallannut katumuksen ja syyllisyyden tunne, joka syöksi minut ankarien kärsimysten sanoinkuvaamattomaan helvettiin.”

Vastaukset: kirjavisa@demari.fi

P.S. yritin soittaa visaisäntä Rolf Bambergille, ja kysyä lupaa visan mainostamiseen, mutta demarin toimituksessa ei vastannut kukaan, eikä numerotiedustelukaan osannut auttaa. No, en ota tästä tapaa.

Kävin pari päivää sitten pitkän keskustelun ystävieni kanssa, tai paremminkin sitä voi sanoa ohjeistukseksi. Minulle tehtiin selväksi, että blogin idea ei ole kolumnien julkaiseminen. Blogin pitää on olla henkilökohtaisempi ja helpommin lähestyttävä. Lupasin yrittää.

Kerta kuitenkin kiellon päälle; tässä Uutispäivä Demarissa tänään julkaistu kolumnini:

NUORET OVAT GLOBALISAATION HÄVIÄJÄT

Minua on pitkään harmittanut toistelu, jossa Suomen kerrotaan kuuluvan globalisaation voittajiin, Ensinnä epäilen, onko markkinoiden täysin johtamalla globaalitaloudella yhtään todellista voittajaa. Ainakaan, aiemmat kohtuullisen laatuisat yhteiskunnat kuten Suomi, eivät pysy tässä suuntauksessa mukana. Joka tapauksessa yhtä mahdollista voittajaa kohden syntyy kohtuuttomasti menettäjiä, siis ihmisiä josta järjestelmä ei enää halua vastata.

Ryhmänä suurimman tappion tästä globaalisotkusta ovat saamassa nuoret Suomessa, ja muualla Euroopassa. Tämä uskalletaan nyt tunnustaa avoimesti Saksassa. Der Spiegel kartoitti Saksan nuorten tilannetta laajalla tutkimuksella. Vähän joka kohdassa yhteiskunta on muuttunut huonompaan suuntaan. Laajassa selvityksessä vain neljä prosenttia kyselyyn vastanneista piti työnäkymiä parempina kuin kymmenen vuotta aiemmin, ja yli 70 prosenttia huonompina, ja loppujen mielestä muutokset eivät olleet merkittäviä.
Saksassa tapahtuu jopa sellaista aiemmin näkemätöntä, että vaikka työnhakija on nuori, hyvin koulutettu, ahkera ja motivoitu, niin vakituinen työ karkaa yhä kauemmaksi. Sama kehitys koskee tietysti myös vanhempia työntekijöitä. Erona on vain se, että vanhempien ei enää tarvitse harkita perheen perustamista. Johtavat sosiologit Saksassa (kuten Ulrich Beck) pitävät myös selviönä, ettei tämä tilanne ole väliaikainen, vaan kysymyksessä on todellinen sukupolvien välinen katkeama työehdoissa. Ja katkeaman vaikutukset näkyvät yhä laajempana kaikkialla yhteiskunnassa.

Täällä Suomessa jaksetaan olla tässä kysymyksessä jopa leikkisiä. Puhutaan pullamössö-sukupolvesta, joka hemmoteltuna vähän hakee itseään. Ei nähdä, tai ei haluta nähdä, ettei Suomessakaan nuorille ole tarjolla mitään perinteistä pohjaa, jolle omaa elämää rakentaa. Täälläkin vakituinen työsuhde alkaa olla harvojen herkkua, ja senkään jatkuvuudesta ei ole mitään taetta.

Myös oma pikagallupini tuotti aika yllättävän tuloksen puhuttaessa eläkkeistä. Oikeastaan kukaan ei uskonut saavansa mitään kunnon eläkettä. Nuoret ovat aika hyvin vaistonneet tämän nykyisen suuntauksen, vaikka sitä on peitelty puhumalla työvoimapulasta ja omaisuuden siirroista nuorille.

Eläkkeiden kohdalla Suomessakin on nyt lähes virallisesti todettu, viimeksi Sixten Korkman, että nuoret ovat eläkkeiden nettomaksajia, jotka saavat tulevaisuudessa eläkkeinä merkittävästi vähemmän kuin maksavat. Nuoren eläke-euro on 80 senttiä, kun 40-luvulla syntyneen eläke-euro on 1, 6 euroa.
Asuntojen hinnat ovat suurkaupungeissa karanneet nuorten käsistä. Tosin siinä on paljon omaa syytäkin. Osa nuorista pitää omistusasuntoa ainoana turvana muuttuvassa maailmassa, ja tämäkin osaltaan nostaa asuntojen hintoja.
Tekisi mieli sanoa, että oikea äänestäminen on paljon tärkeämpää kuin järjetön asuntosäästäminen.

Mihin sitten tämä globalisaation mukanaan tuoma kehityslinjaus lopulta johtaa? Tuleeko suurkaupunkien ympäristöön muodostumaan kokonaan uusi ammattikoulutettu luokka, joka elättää itsensä laajalla kirjolla erilaisia pätkätyöluonteisia käytännön hommia: opettaa jossain pari tuntia, ja siirtyy sitten kielitaitoiseksi matkamuistomyyjäksi tai pyörittämään omaa hodari-bisnestä lopuksi päivää.
Ollaan niin sanotusti luovasti köyhiä- ja kaikilla on tosi kivaa. Vai kyllästytäänkö tähän leikkiin ja vedetään radikaaleja johtopäätöksiä. Aletaan etsiä syyllisiä ja kun niitä aletaan etsiä, niin niitä usein löytyy. Tällöin pienikin asia voi sytyttää aika isoja paloja.

Aina tulee hyvä mieli kun kuulee että työttömyys on vähentynyt, ja vielä parempaa työllisyysaste on noussut. Yleensä tällainen myönteinen signaali aiheuttaa vielä sen, että ostaa vähillä rahoillaan jotain lapselle, vaimolle, tai vaikka itselle. Ostojärjestys voi toki toimia toisinkin.

Sitä alkaa helposti mielessään kehua nykyistä taloudenpitoa; hallituksessa ollaan ainakin oikeilla jäljillä… siellä tehdään näköjään oikeita päätöksiä, ja kaikkien eduksi… Tällainen tunne kestää vain hetken aikaa.

Sitten alkaa tulla mieleen tiettyjä tosiasioita siitä, mitä nämä mairittelevat tunnusluvut merkitsevät Helsingissä ja helsinkiläisille.

Täällä on käymässä niin, että vaikka työllisyysluvut ovat sinänsä totta, niin käytännössä kaupungin verotulot laskevat. Mistä siis kiikastaa, missä vika, kun myönteinen kehitys ei tuo kaivattuja tuloja kaupungille.

Työpaikkoja tosin syntyy, mutta suurin osa niistä tulee palvelualoille sekä niin sanotuille media- ja kulttuurialoille. Nämä työt ovat tärkeitä ja välttämättömiä, ilman tätä työpanosta kaupungin elämä pysähtyisi.
Näille aloille on kuitenkin niputtunut paljon sellaisia töitä, joista saadut tulot ovat hyvin epäsäännöllisiä, ja joilla on vaikea tulla toimeen pääkaupunkiseudulla. Näitä töitä voi olla tilastoidusti kolmekin yhdellä osaajalla, ja silti on turvauduttava sosiaaliapuun.

Aika erikoinen tilanne.

Töitä siis on. Kaivattua työtä löytyy jopa työvoimapulaksi asti; mutta kaupungin taseessa tämä ei näy, tai näkyy jopa negatiivisena. On kai aika selvää, että jokin mättää nyt pahasti. Eihän sen näin pitäisi mennä.

Tästä �?palkka ei riitä elämiseen�? tilanteesta johtunee, että tämän vuoden kaupungin budjetti olisi alijäämäinen, mikäli Kaupungin liikelaitokset, lähinnä Helsingin Energia, eivät tuottaisi puhdasta voittoa. Ja tilanne pysyy lähivuosina tällaisena, jollei jotain radikaalia tehdä.

Johtopäätös on selvä. työmarkkinoiden silppuuntuminen on nimen omaa Helsingin huoli. Pätkätöissä olevan yksilön ongelma on samalla Helsingin ongelma.
Pätkätöitä tekevät pääosin 15–44 vuotiaat ja suuri osa heistä asuu täällä tai on juuri muuttanut pääkaupunkiseudulle. Näitä nuoria jopa houkutellaan tänne työntekoon, kotimaasta ja lähialueilta, vaikka on ilmiselvää että pätkätöistä saatu tulo ei riitä pääkaupunkiseudulla asumiseen saati perheen perustamiseen.

Tämän tyyppisen pätkätyövoiman hankinnassa on selvästi näkyvissä vastuunsiirtoa. Yritykset saavat halpaa ja tarpeellista työvoimaa mikä on sinällään ihan ok. Mutta jos palkka ei riitä elämiseen, niin kaupunki tavallaan subventoi koko ajan näitä työnantajia. Ja se ei ole kaupungin tehtävä.

Helsinki tosiaan vain näyttää rikkaalta, ja täällä kyllä asuu rikkaita.

Kaupungin budjetin kannalta täällä asuvat rikkaatkin ovat kyllä vähän ongelmallisia, väärää lajia. He saavat tuloistaan suurimman osan pääomatuloina, joista ei joudu maksamaan tipan tippaa kunnallisveroa.

On selvää, ettei pääomaverotuksen löysyyttä, ja pätkätöistä johtuvia ongelmia voida ratkaista yksin omaa Helsingin keinoin. Mutta kyllä tilanne pitäisi laajemmaltikin hahmottaa ennen kuin se kaatuu päälle.

VR:n makasiinit vaikuttavat ja koskettavat vielä purettuina ja poltettuinakin. Historialliset tiilirakennukset näyttävät saavan myös arvoisensa muistokirjoituksen. Helsingin Sanomain toimittaja Kimmo Oksanen on kirjoittanut kirjan, ja luulen että vielä muitakin tulee.

Ihan hyvä näin, sillä makasiinien kohtaloon ja kohteluun liittyy jotain ajalle olennaista, ja jopa pyhän kaltaista. Pyhät makasiinit edustivat aitoa kansalaisaktivismia ja luontevaa kanssakäymistä.

Tuleva musiikkitalokaan ei helpolla pääse irti makasiinien pitkästä varjosta, vaan vertautuu makasiinien nukkavieruun elävyyteen. Muutenkaan musiikkitalon tulo ei minua jostain syystä innosta. Kaikki siihen liittyvä vaikuttaa vähän kliiniseltä ja itseään tyrkyttävältä. Hohto puuttuu jo etukäteen. Tuleva johtaja Helena Hiilivirta tosin on asialle omistautuva ja innostava, mutta hankkeen ympärillä on vähän väkinäistä.

Tätä väkinäisyyttä voisi helpottaa, jos kaupunki laittaisi surutyönä, sisälle valmistuvaan musiikkitaloon, laatan jossa lukisi vaikka: Tällä paikalla olivat ennen VR:n makasiinit, jotka ajattelemattomat ihmiset tuhosivat ja rakennuttivat tilalle musiikilla tuotteistetun elämysterminaalin.

Makasiinien myötä saatiin myös muutama uusi ilmaisu suomen kieleen. Eräs prekariaattinuori käytti sanaa paskaduuni kuvatessaan nuorten työmahdollisuuksia ja näköaloja. Tämä termi taas sotkettiin mediassa kaikkeen mahdolliseen. Siinä meni sekaisin paskaduunit ja pätkätyöt. Sinänsä mukavat ja mielekkäät, mutta työehdoiltaan huonot pätkätyöt sotkettiin tietoisesti prekariaatin paskaduuni-kammoon.

Pahinta oli, että suuret ikäluokat löysivät uudelleen nuoruutensa paskaduunit, ja alkoivat kertoa mediassa kalavale-tyyliin kauhukertomuksia hurjista työkokemuksistaan. Yksi kertoi heitelleensä sadan kilon säkkejä kuorma-auton lavalle, toinen oli ihan ollut byggalla töissä, ja muutkin olliloivat, kuka mitenkin.
He vertailivat omia nuoruutensa tilapäistöitä nykyiseen rakenteellisesti vääristyneeseen työmarkkinatilanteeseen. He eivät ehkä itsekään huomaa, että he kertovat itsekeskeisiä selviämistarinoita, jotka on tarkoitettu korostamaan heidän nykyistä asemaansa. Alhaalta on lähdetty, ja nyt ollaan aikapoikia.

Tällainen puhe on aika raukkista. Verrataan tosiaan ihan pokkana omia tilapäishommia nykyiseen pätkätyömaailmaan, jossa ammattiinsa valmistuneet ihmiset joutuvat työskentelemään vuosikausia epävarmuudessa. Heillä ei ole odotettavissa mitään nopeata nousua uusiin tehtäviin ja varmaan työpaikkaan, kuten Hannu Hanhi- sukupolvella.

Tämä tietämättömyys nuorten, ja hyvin nuorten, ikäluokkien työolosuhteista tuntuu olevan lähes kroonista. Nokian Jorma Ollilakin puhui Suomikonepistoolillisen läpiä päähänsä pitäessään nuorten suurimpana ongelmana lihavuutta ja mitä lie varhaisjuoppoutta. Tosi rohkaisevaa puhetta.
Näin varmasti motivoidaan tulevaa maksajasukupolvea hoitamaan velvoitteensa: siis maksamaan aiempien ikäluokkien jättämän valtionvelan ja viisikertaa tätä suuremman eläkevelan.