“Pätkätyöllä ei eläkkeitä makseta”
Suomessa on tunnetusti vaikea keskustella asioista niin, että niiden yhteydet ymmärrettäisiin. Tästä tavasta ollaan vielä jostain syystä kansallisesti ylpeitä. Suomessa muka osataan toimia; meillä ei ruotsalaiseen tapaan jaaritella loputtomasti.
On aina arvokasta, kun saa kertoa oman mielipiteensä jostain yksittäisestä asiasta tai tapahtumasta. Kaikilla on mielipide pätkätöistä, optioista, paskaduuneista, eläkepommista ynnä muusta. Vastuuta omasta mielipiteestä ei kuitenkaan Suomessa tarvitse millään lailla kantaa. Höliseminen riittää.
Ja jos yrittää tuoda yhteyden asioiden välille, keskustelu tyrehtyy.
Otetaan esimerkki.
On todella helppoa olla huolestunut pätkätöistä. Lähes kaikki pitävät niitä haitallisina, mutta siihen se jääkin. Tyydytään globaalihokemaan, että ne ovat tulleet jäädäkseen. Tällä toistelulla pätkätöiden arki mystifioidaan ja saadaan näyttämään yhtä väistämättömältä kuin vuodenajat.
Varsinkaan ne, joita asia ei suoranaisesti koske, eivät jaksa keskustella kovin pitkään pätkätöiden vaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan.
Nyt pätkätöitä tekee vajaat 20 prosenttia väestöstä. Pätkätyöläisistä lähes 90 prosenttia on 15–44-vuotiaita. Lisäksi suuri joukko työskentelee osa-aikaisesti, kun täysiä työviikkoja ei ole tarjolla.
Nämä tosiasiat vielä hyväksytään keskustelun pohjaksi. Liian vaikeaksi sen sijaan menee, jos kertoo, että mikäli pätkätyöt hyväksytään, sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus ei toteudu. Ja vielä vaikeammaksi keskustelu käy, jos sanoo, ettei pätkätöillä pystytä maksamaan suurten ikäluokkien (vuosina 1945–1950 syntyneiden) eläkkeitä.
Tai jos ne vielä kyetäänkin maksamaan, niin pätkätyösukupolvi joutuu työskentelemään lähes 70-vuotiaaksi, ja silti oma eläkekertymä voi jäädä 30–40 prosenttiin keskipalkasta.
Tällä hetkellä eläkkeelle jäämisen keski-ikä on 59 vuotta tai jopa alle. Eläkkeet ovat suuruudeltaan keskimäärin 66 prosenttia aktiivi-ikäisten nettotuloista.
Tässä vaiheessa suuret ikäluokat ja kumppanit yleensä lyövät korvansa lukkoon. Alkaa oman reviirin raivokas puolustaminen. Alkeellinenkin keskusteluyhteys katoaa. Vastuullinen sukupolvien välinen keskustelu tuntuu olevan uhka, ei mahdollisuus.
Tiedän reaktion, mutta jatkan kertomalla, mitä kaikkea pienille hiljaisille ikäluokille on tehty.
Pätkätyöt ovat todella tulleet jäädäkseen. Nuorten työvoiman aleviikot, alekuukaudet ja alevuodet ovat lopun elämän arkipäivää. Ja jos todella katsoo, miksi näin on käynyt, tilanne näyttää vielä synkemmältä, jopa toivottomalta.
Vallassa oleva ikäluokka on lyhyessä ajassa myynyt nuorilta valtionomaisuuden. Yksi sukupolvi otti oikeudekseen tuhlata 15 miljardin arvosta tuottavaa omaisuutta lähinnä veronalennuksiin. Ja loputkin aiotaan myydä lähiaikoina.
Myynti on ainutkertainen teko. Myydä voi vain kerran. Kun omaisuus myytiin, samalla menetettiin taloudellinen puskuri, jonka avulla suhdanteita olisi voitu tasata.
Tilalle nuoret ovat saaneet lupauksen työvoiman kasvavasta tarpeesta, kansainvälistymisestä kaikkine herkkuineen ja puolustusulottuvuudesta jossain hyvin kaukana Suomen perinteisiltä rajoilta.
Käytännössä pienet ikäluokat ovat saaneet vain lupauksia: ei pysyviä työsuhteita, ei opintotuen korotuksia, ei pätkätöihin sopivaa lomalainsäädäntöä. Mitään rahassa mitattavaa, konkreettista hiljainen sukupolvi ei ole saanut.
Kansankunnan varallisuus jaettiin jo ennestään hyvin toimeentuleville, ja nyt kaikki saavat selviytyä markkinatalouden ehdoilla.
Seuraukset ovat nuorille ikäluokille kohtalokkaat, sillä vaikka kansakunnan varallisuus siirtyy yksityisiin käsiin, aiemmat juridiset velvoitteet sitovat nuoria.
Vastuita ja velvoitteita tosiaan riittää.
Valtionvelka on noin 60 miljardia, ja eläkelupaus, eläkevelka, josta rahastot kattavat noin neljänneksen, on vielä viisi kertaa valtionvelkaa suurempi. Nuorten on maksettava molemmat.
Työeläkemaksu nousee kuutisen prosenttiyksikköä seuraavien 20 vuoden aikana ja on noussut koko ajan. Tämän nousun kustannukset jaetaan tasan työnantajan ja palkansaajan kesken.
Eläkkeitä leikkaava elinaikakerroin otetaan käyttöön vasta vuonna 2010, kun suuret ikäluokat ovat pääosin jo eläkkeellä, ja sen johdosta nuorten ikäluokkien eläkerasite nousee. Yksinkertaistettuna nuoren eläke-euro on 80 senttiä, kun se 1940-luvulla syntyneellä on 1,6 euroa.
Lisäksi väestön ikääntyminen rasittaa Suomen huoltosuhdetta. Yhä pienempi joukko työssäkävijöitä yrittää vastata kasvaviin terveys- ja eläkemenoihin.
Ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen taloudellinen ajattelija, että ymmärtää äsken kuvatun yhtälön mahdottomuuden. Jos eläke- ja hoitovastuista ei tingitä ja halutaan säilyttää kutakuinkin nykyisen kaltainen hyvinvointivaltio palveluineen, niin ratkaisuja on haettava työmarkkinapuolelta.
Pätkä- ja osa-aikatöillä ei näitä velvoitteita pystytä hoitamaan, vaikka hyvääkin tahtoa olisi. Pätkätyöpalkoilla elättää hädin tuskin itsensä, saati perheensä, puhumattakaan ikääntymisen kustannuksista, valtionvelasta ja kansantuotteen kasvuvaateista.
Nämä äsken luetellut tosiasiat näyttävät joidenkin mielestä tarpeettomilta kauhuskenaarioilta. Sanotaan, että ainahan on selvitty, jos hyvää tahtoa on. Niin uskon minäkin, mutta nyt tilanne näyttää todella ikävältä.
Yksi sukupolvi, lähinnä sen suuri eliitti, on hyötynyt kohtuuttomasti Suomen globalisoitumisesta, ja lisäksi he ovat varmistaneet juridisesti ainutkertaisen ja ainutlaatuisen tulonsiirron, eläkkeensä.
Toistellaan, että kaikki menee hyvin, jos puhalletaan yhteen hiileen. Ei mene, se on varmaa, jos nykysuuntaus jatkuu.
Ainoa jotenkin toimiva ratkaisu voisi olla, että nuoria lähestyttäisiin asiaperustein, omat velvoitteet ymmärtäen.
Vanhemmat, lähinnä suuri ikäluokka, tulisivat nuoria vastaan ja tunnustaisivat, että yhteiskuntarakenteemme romahtaisi ilman nuorten työtä ja osaamista. Kerätyistä säästöistä, rahastoista ja muista pääomista ei ole paljon apua, jos nuoret eivät enää luota järjestelmän oikeudenmukaisuuteen.
Tosiasioiden tiedostamisen jälkeen on käynnistettävä sukupolvien välinen tasapuolinen keskustelu, jossa luetellaan ne velvoitteet ja vastuut, joita kullakin on.
Jos näin ei tehdä, pullamössösukupolvi on tosiaan lajinsa viimeinen, ja sukupolvien välinen ketjukirje katkeaa.
Samalla eläkelupaukset raukeavat. Jokainen pitää vain huolen itsestään.
Tätäkö Suomessa halutaan? Ja jos halutaan, niin sanottakoon se rehdisti ja avoimesti julki, niin nuoretkin tietävät, missä mennään.
Kirjoittaja on Helsingin kaupunginhallituksen jäsen (sd). Hän työskentelee tuottajana Filmiteollisuus Fine Oy:ssä ja julkaisi keväällä kirjan Ahne sukupolvi
