Monthly Archive for February, 2007
Osallistuin tänään näiden vaalien antoisimpaan paneeliin toistaiseksi.
Sanomatalon kahvilassa oli paikalla useita ehdokkaita puhumassa kuntayhteistyöstä Osmo Soininvaaran alustuksella.
Oma näkemykseni asiasta on aika lailla selvä. Kuntarajat ovat suurimman luokan itsekkyyttä, ja Helsingillä ja sen lähikunnilla on enää muutama vuosi ratkaista asia, tai sitten on jo liian myöhäistä.
Pääsyitä on kaksi. Ensinnäkin Helsingin väestö rakenne muuttuu voimakkaasti ja helsinkiläiset ikääntyvät niin, että 15 vuoden kuluttua täällä on 10 000 lasta vähemmän, mutta 60 000 yli 65 vuotiasta enemmän. Ja tämän lisäksi joidenkin arvioiden mukaan seudulle on muuttanut noin 100 000 uutta maahanmuuttajaa.
Nämä ovat kunta- ja palvelurakenneuudistuksen pohjatyönä määriteltyjä realiteetteja, joten lienee selvää, että asunto,-liikennepolitiikka, sekä koulu- ja terveyskeskusverkostot yms. pitäisi voida suunnitella ylikunnallisesti ilman tuhoisaa nurkkakuntaisuutta.
Lisäksi Helsinki pyrkii rakentamaan seuraavan kymmenen vuoden aikana uusia asuntoja noin 60 tuhannelle ihmiselle. Ja tämä valtaisa buumi saattaa sössiä koko Helsingin kymmeniksi vuosiksi, jollei nopeasti nähdä, että liikenne- ja kaavoitusratkaisuja voidaan tehdä Helsinkiäkin hyödyttävästi Vantaalle ja Espooseen, ja näin estää hätäratkaisu- kaupunginosien syntyminen.
Itse paneelissa tärkeintä antia minulle oli ymmärtää, etten oikeastaan peri-Helsinkiläisenä ymmärrä mitään Espoon ja Vantaan asioista.
Siis siitä, minkälainen on lähikuntien kaupunginosien identiteetti. Mitkä ovat Espoon ja Vantaan tärkeät paikat, ja mistä he ovat ylpeitä.
Mikä vastaa espoolaiselle sitä tunnetta jonka saan itse Sturenkadulla kahvinpaahtimon tuoksusta, entä millä rannalla espoolaisen isoisä hymyilee ruskettuneena, kuten omani Hietsussa 40-luvulla. Tai mitkä rakennukset ovat kavereille lähikunnissa niin tärkeitä, että niiden purkaminen vituttaa loppuiän.
Minä en tosiaan tiedä.
Jäin pohtimaan, että pitäisikö Helsingin Kaupunginhallituksen, sen sijaan että matkustamme kesällä Bilbaoon, mennä viikoksi Nousukausi-elokuva tyyppiselle elämysmatkalle Espooseen. Purjehduskengät jalkaan, kansitakki niskaan, ja samoilemaan Tapiolan puutarhakaupunginosiin.
Siitä voisi saada vauhtia järkevään kuntayhteistyöhön. Nyt puhummen toistemme ohi. Sanamme kohtaavat yhtä huonosti kuin sukupolvien välinen puhe työelämän kokemuksista.
Suomen Kuvalehti oli tyylilleen uskollinen, ja lähestyi minua asiakysymyksellä Afganistanin kiristyneestä tilanteesta. Ohessa kysymys ja vastaus.
Naton Afganistan-operaatio on jatkuvasti vaikeutunut. Taleban-kapinalliset ovat ottaneet haltuunsa vanhoja kannatusalueitaan eteläisessä Afganistanissa. Kanadan senaatin puolustusvaliokunta suosittelee rauhanturvaajien kotiuttamista vuoden kuluessa, jos tilanne ei parane. Pitäisikö Suomen harkita noin sadan Afganistanin ISAF-operaatioon osallistuvan sotilaan poisvetämistä?
-Sotilastarkkailija, Helsinki.
”Afganistan-operaatioon osallistumista perusteltiin alun alkaen vuonna 2001 sillä, että maan uutta hallitusta pitää tukea. Kokonaisuutena Afganistan-operaatiossa ei ole saavutettu niitä tuloksia, joita tavoiteltiin. Taleban-kapinalliset jatkavat voimakasta taisteluaan, demokratiakehitys ei ole edennyt, naisten asema ei ole juuri parantunut jne. Tilanne on erityisen paha Afganistanin eteläosassa, missä talebanilla on vahva asema. Saksa ilmeisesti harkitsee jo vetäytymistä, ja tuoreista tiedoista päätellen myös Kanadassa tällaiset ajatukset ovat vahvistumassa. Suomessakin puolustusministeri Seppo Kääriäinen (kesk) on antanut vähän samansuuntaisen viestin, että läsnäolon vähentämistä voidaan harkita. Erityisen hankalaksi Afganistanin tilanteen tekee se, että maan suhteet Pakistaniin ovat kiristyneet, kun raja-alue on muodostunut talebanin tukiseuduksi. Kaikkiaan YK:n pitäisi harkita uudelleen, onko Afganistanissa enää kyse rauhanturvatoiminnasta. Yhdysvallat tietenkin toivoo muiden maiden osallistuvan mahdollisimman suurin rahallisin satsauksin Afganistan-operaatioon, koska Yhdysvallat on siirtämässä enemmän joukkoja Irakiin. Näin osanotto Afganistan-operaatioon on välillisesti Irakin sodan tukemista. Suomen pitäisi harkita joukkojen vetämistä Afganistanista, koska kyse ei ole enää samalla tavalla Afganistanin hallituksen – joka pitää valtaa lähinnä Kabulissa – tukemisesta. Suomen – kuten muidenkin maiden – pitäisi määritellä uudelleen perusteet, joiden nojalla Afganistanissa ollaan. Tilanne on kehittynyt niin monimutkaiseksi, että pitäisi kysyä, onko operaatio enää perinteistä rauhanturvaamista tai edes kriisinhallintaa. Jos Afganistanin hallituksella ei ole kunnon edellytyksiä toimia, ei Suomella ole enää samanlaisia syitä pitää rauhanturvaajia alueella. Afganistanin operaation lähtökohtiin liittyy monia epäilyttäviä ja Suomen turvallisuuden kannalta mahdollisesti kielteisiä puolia, kuten se, että Yhdysvallat hankki operaation nojalla lähivaltiosta pysyviä tukikohtia ja että Afganistanin suhteet naapurimaihin, etenkin Pakistaniin ovat kiristyneet.”
Olin tänään muutaman tunnin Malmilla jakamassa esitteitä ja juttelemassa vaaleista. Tarkemmin sanottuna seisoin Ylä-Malmin ja Ala-malmin välisessä rautatien ylittävässä putkessa kahden katusoittajan kanssa. Kävin kyllä maksamassa jako-sessioni jälkeen näille soittajille. he kun eivät varsinaisesti olleet tekemässä vaalityötäni.
Jälleen puhuttiin aika lailla kaikesta, ahneesta sukupolvesta, demareista, mattopesuloiden kuluttajansuojasta, koiraverosta, 50-lukulaisten eläketurvasta ja ihan vähän Susan Kurosesta.
Kirjoitin myös aamulla yhden kolumnin:
Suomen kielessä on paljon hienoja sanontoja, jotka jäävät mieleen vaikka niiden tarkkaa asiasisältöä ei heti hahmota. Yksi tällainen jostain tarttunut sanonta on; Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Tulkitsen sen niin, että ne asiat jotka ottavat eniten päähän, alkavat vaikuttaa puhetapaan.
Niin on tapahtunut itsellekin. Olen tosiaan sydämen kyllyydestä puhunut nuoremmille ikäluokille kasatuista vaateista, ja heille tehdyistä suoranaisista vääryyksistä. Tosin on turhan monta kertaa tuntenut puhuvansa ihan konkreettisestikin tyhjille katsomoille.
Varsinkin vanhemmat ikäluokat ovat ottaneet näissä kysymyksissä käyttöönsä nuorten terminologiaa: nuorten asiat ovat EVVK, eli ei vähempää voisi kiinnostaa.
Onneksi ihan äskettäin tuli taustatukea kahdeltakin taholta. Kari Paakkunaisen (Toim.) tutkimus Sukupolvipolitiikka luotaa nuorten suhtautumista 2007 eduskuntavaaleihin laajan aineiston avulla. Se on täynnä upeita herkkupaloja, tosiasioita suomalaisesta poliittisesta todellisuudesta:
”Enemmistö aineiston nuorista hahmottaa sukupolvien välisen valtakamppailun, ja haluaa kajota suurten ikäluokkien etuihin.”
Lisäaineistoa tähän omaan teemaan tuli VM:n kansantalousosaston päällikkö Jukka Pekkariselta, joka kertoi raportissaan, että suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymiseen ei ole riittävästi varauduttu.
Näistä faktoista huolimatta nuoremman sukupolven, maksajasukupolven vähättely jatkuu.
Viimeksi Aamulehdessä ja Kauppalehti Pressossa Kari Huoviala rinnasti sukupolvikysymyksen tärkeyden horoskooppeihin. Samaa Huu-haata.
Tekisi mieli sanoa aikamme huovialoille, että etsikää sitten tuleva eläketurvanne nousevalta Oinaalta, ja hakekaa terveyspalvelutarpeenne Jousimiehen tähdistöstä. Todella ihmettelen mistä nuoremman ikäluokan työn vähättely kumpuaa.
Palataan sukupolvitutkimukseen.
Tutkija Tapani Kuurella on mielettömän oivaltavia havaintoja siitä, miksi meillä nuorten äänestysaktiivisuus on 20 prosenttiyksikköä alempi kuin Ruotsissa. Tässä muutama lyhennelmä Kuureen kertomasta: Suomalainen poliittinen ajatuskulku on lähempänä amerikkalaista kuin Pohjoismaista. Kun asia on päätetty, totuus on saavutettu, niin lopetetaan puhuminen ja lähdetään töihin.
Tällainen lyhytjännitteinen poliittinen kulttuuri meillä vallitsee. Pätkätyötkin hyväksytään usein vain sillä perusteella, että onhan siinä nuorille töitä. Piste.
Toinen minulle uusi asia tutkimuksessa oli, että Ruotsissa on käytössä vaalirekisteri, johon kirjautuvat ne nuoret äänestäjät, joilla on ensimäistä kertaa äänestysoikeus kyseisissä vaaleissa.
ruotsin kielessä on jopa vakiintunut käsite första gångs väljare, eli ensimmäistä kertaa äänestävä nuori. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa tämä tuntuisi aika mahdottomalta. Nuoreen suhtauduttaisiin huomioimalla, että jaha siinä on första gångs-nuori. Suomessa ”eka kerta” nuorelle tarkoittaa lähinnä Uma Aaltosen lanseeraamaa ”ekaa kertaa”…
Suomessa ei tosiaankaan haluta sosiaalistaa nuorta politiikkaan. Ja suomalaiset nuoret ovat omaksi vahingokseen samaistuneet tähän malliin, jossa asiat ovat liian tärkeitä päätettäväksi demokraattisesti. Täällä todellakin hallitaan vaikenemalla tärkeistä asioista. Ja jos jotain kysyy, sanotaan että se teidän kysymyksenne juna meni jo.
Kuusi tuntia esitteen, eli oman naaman jakamista; Hakaniemen tori, Itäkeskus; Kolmen sepän patsas ja Ruoholahden metroasema.
Luonteeni mukaisesti ensin negatiiviset asiat.
Henkilövaalijärjestelmä on kieroutunut. Se vahvistaa ihmisen ikävimipiä luonteenpiirteitä, kuten kateutta, itsesääliä ja muita inhoja tuntoja:
” Ai sinä äänestät aina naista?” “No, onneksi olkoon, järkevä päätös, pääasia, että äänestät ” Ja mielessään kiroilee, että vitut on.
“Hittoako tässä pakkasessa viitsii seistä kymmenen metrisen Heinäluoma-tarran edessä kuuntelemassa valitusta taitetusta indeksistä, ja perkele Hannu Jouhkillakin on ständi, karkkia- ja vielä kaveri mukana…”
No joo. rehellisyyden nimissä nuokin tunnot on hyvä kirjoittaa. Muutakin oli mielessä.
Ensimmäinen vaalikiertuepäivä on takana, ja tuli käydyksi kymmeniä hiton hyviä keskusteluja. Ihmiset tunnistavat kohtuu hyvin. Erityisen hyvin ne jotka tietävät, että minua ei ainakaan pidä äänestää.
Sama se. Uskallan väittää, että jokainen joka jäi kanssani juttelemaan lähti ihan ok mielin, ja uusin ajatuksin, jatkamaan matkaa. Muutama jopa lupasi äänestää tai ainakin harkita sitä.
Ja sellaisten taikasanojen jälkeen jaksaa taas aika pitkään. Oikeastaan voisinkin tässä yhteydessä kehottaa kanssaihmisiä vaikka valehtelemaan ehdokkaille äänestävänsä tätä. Niin hyvää se tekee.
Huomenna Kontulaan, Ylä-Malmin torille ja Puistolaan. Ja kuudelta keskustelemaan digitalisoinnista ja Ylen tulevaisuudesta.
Apua esitteiden jakamiseksi otetaan vastaan.
Alexander Stubb kirjoitti jälleen Natosta viime sunnuntain Aamulehdessä. En ole pitkään aikaan jaksanut kommentoida näiden Nato-rukousmyllyjen jauhantaa, mutta Stubbin kirjoituksessa oli näkökulma, johon on liki pakko tarttua. sanotaan nyt vaikka siksi, että olen Paasikiviseuran valtuuskunnan jäsen…
Stubbin debatissa oli tasan yksi asia, josta olin samaa mieltä. Nato-optio on todellakin pelleilyä. Ilman optiotakin on selvää, että Suomen ja Ruotsin kaltaiset rikkaat ja demokraattiset valtiot otetaan ilomielin aina sotilasliiton kasvavien menojen maksajiksi. Naapurillemme Virolle on Nato tainnut jo tämän luvata, vai miten muuten selittyy että virolaiset pitävät Suomea lähimpänä turva- ja yhteistyökumppaninaan.
Presidentti Halosen kannattaisi käydä siellä kertomassa, että Suomi on liittoutumaton maa, eikä todellakaan vastaa Viron puolustamisesta.
Muu Stubbin kertoma olikin sitten oletuksia ja yksinkertaistuksia sekä omatulkintaista historian kehittelyä. Alexander Stubb vetää jopa Paasikivi-Kekkosen linjan oman ajattelurakenteensa tueksi sanomalla, että Paasikivi-Kekkosen linjalla oltaisiin jo Natossa. Joopa joo.
Paasikivellä ja Kekkoselle Neuvostoliitto-Venäjä ja sen rajat olivat kantapään kautta opittu perusrealiteetti, jonka varjossa ja paineessa Suomi aina joutuu elämään. Äskettäin Putin vahvisti Paasikiven sanoman, ettei Kreml ole mikään raastupa, jonne mennään kertomaan Suomen analyyttinen plus-miinusarvio Naton hyvistä ja huonoista puolista.
Luulen, että Stubbin maailma muodostuu jostain ihan ikiomasta EU- keskeisyydestä. Suomen turvallisuus nähdään siinä EU:n ja Naton luoman turvallisuusilluusion kautta. Aika suoraan voidaan sanoa, ettei EU turvaa ketään. Ja Nato nykyisellään on keskittynyt USA vetoiseksi maailman poliisiksi.
Tässä tilanteessa Nato-optio on ehkä riskinalaisin arvopaperi, jota ei todella kannata pitää salkussaan. Sen sijaan Suomen liittoutumattomuus on aito optio. Ja sen edut tullaan vielä muuttuvassa maailmantilanteessa huomaamaan.
Aloitin tänään varsinaisen vaalityön, eli jäin vapaalle päätyöstäni Filmiteollisuudessa. Kiitos reiluille työnantajilleni jotka mahdollistivat tämän, ja kiitos työkavereilleni joille kenties kasautuu jotain hommiani vaalien aikana.
Kirjoitin aamupäivällä vastineen Alexander Stubbin Nato- kirjoitukseen, yhden jutun omaan vaalilehteeni, sekä pohjan lehdistötiedotteeseen illan tilaisuudesta.
Leikkautin hiukseni, ja lähdin pariksi tunniksi Itäkeskukseen jakamaan mainosta iltapäivän Ahne sukupolvi puhetilaisuudesta.
Stoassa pidetyn jutun jälkeen painuin kotiin vaihtamaan puvun päälleni ja lähdin seinäruusuksi Maikkarin Casino-iltaan, jossa oli kyllä ihan mukavaa. Miten sen nyt sanoisi,- siellä ei varsinaisesti vältelty kameroita. Henkilövaalijärjestelmä on siitä perverssi, että tärkeää on välittää tieto siitä, että on ehdolla.
Tulin kotiin vähän kymmenen jälkeen ja aloin täyttämään Kansallisen kivääriyhdistyksen vaalikonetta. Luulin kysymyskaavaketta ensin pilaksi, sillä en tiennyt Suomessa edes olevan NRA-toimintaa. Näköjään on, ja olen näköjään samoilla linjoilla, sillä nämä Michael Mooren rakastamat pirulaiset suosittelivat minua sivuillaan annettuani vastaukset. No joo. uskoisin aika monen vastaavan taiten laadittuihin kysymyksiin suunnilleen samalla tavalla.
Päivä alkaa olla ohi tätä kirjoittaessa, joten on ihan luontevaa lopettaa kirjoitus kertomalla oma vaalinumeroni. Se on 66. Tätä se sitten on kuukausi tästä eteenpäin. Tuntuu kyllä ihan toimivalta, kun tietää mitä on menossa tekemään, ja miksi.
Jo vuoden olen kiertänyt puhumassa maksajasukupolven rajuista vaateista ja velvoitteista suhteessa oikeuksiin. Nyt se sama puhe on vaalipuhetta. Totta silti.
Tänään julkaistiin Opetusministeriön alaisen nuorisoasiainneuvottelukunnan tutkimus vaaleihin liittyen. Tutkimuksen nimi on Sukupolvipolitiikka, ja se käsittelee nuorten tahdonsuuntaa, ja asenteita eduskuntavaalien kynnyksellä.
Minun on myönnettävä, että olin aivan hiton onnellinen lukiessani Kari Paakkunaisen yms. tutkijoiden kirjaa, joka vihdoin kysyy oikeat kysymykset, ja saa myös vastaukset. Kirjoitin itse keväällä kirjan sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta, ja nyt sain vahvistuksen sille, että nuorempi sukupolvi tunnistaa yhteiskunnallisen vastakkainasettelun suhteessa suuriin ikäluokkiin, sekä oman pätkätyöpositionsa vaikeudet.
Olin Säätytalolla julkaisutilaisuudessa kuuntelemassa tutkijoiden referaatit kirjasta, ja käytin itse pyydetyn kommenttipuheenvuoron, jossa käsittelin vielä pitkään työmarkkinoilla olevan sukupolven yhteiskunnallista asemaa- vastuita ja velkoja, suhteessa oikeuksiin.
Hienointa tilaisuudessa oli kuitenkin virallisen osuuden jälkeen alkanut spontaani, ja innostava keskustelu keinoista joilla äänestysaktiivisuus ja muu poliittinen osallistuminen vahvistuisi tässä haastavassa 18-44v kentässä. (tutkimus sinänsä käsitteli alle 30 vuotiaita)
Itse uskon, että sukupolviajattelun vahvistuminen johtaa myös poliittisen aktiivisuuden lisääntymiseen. Politiikka on helpommin ymmärrettävää, kun pystyy asemoimaan itsensä joukon osaksi, jolla on yhteisiä nimittäjiä.
Äänestäminen ja poliittinen ajattelu on selkeämpää, kun esimerkiksi ymmärtää itsensä maksajasukupolven jäseneksi; Yksilöksi osana joukkoa, jolle on kasattu vuosisadan kovimmat velat, ja annettu palkinnoksi sirpaileinen työelämä- ja roskapuhe tulevasta työvoimapulasta.
Tunnistan itse toki myös oikeisto-vasemmistojaottelun Suomessa, mutta mössöytyneessä puoluekentässä monia asioita on helpompi selittää sukupolviperustein, kuin ideologisin eroin.
Tutkijoiden vaalivaus oli niin raikas ja tervetullut, että uskon median vaikenevan sen suhteen aika lailla kuoliaaksi. Toimittajaparat kun taitavat vieläkin uskoa, että näiden vaalien ehdoton tähtiteema on kunta- ja palvelurakenneuudistus. Hoh hoijaa.
Puhun huomenna tästä aiheesta Itäkeskuksen Stoassa klo 17-18.30. Tulkaa kuuntelemaan.
Kirjastani Ahne sukupolvi on nyt myynnissä kolmas täydennetty laitos, ja sitä voi tilata myös näiltä sivuilta.
Olen lisännyt tähän kolmanteen painokseen kirjan saamaa palautetta. Palautteen julkistaminen on minusta tärkeätä, sillä omalla tavallaan se todisti kirjan tarpeellisuuden. Jaottelin palautteen muotoon joka sopii kirjan syytekirjelmäsävyyn.
Ahneen ikäluokan repliikit on laitettu eräänlaiseen omaan arvojärjestykseen.
Aluksi tulevat nuorten työmarkkinoista tietämättömät, mutta pohjimmiltaan hyvää tarkoittavat kirjeet, joita nimitän tässä aidoksi kansalaispalautteeksi. Näitä elämänkerrallisia, omaan kokemukseen perustuvia pohdintoja tuli satoja.
Tätä kansalaispalautetta yhdisti se, että he vilpittömästi uskovat etten tiedä heidän työurastaan ja elämänhistoriastaan yhtään mitään. Ja totta on, että puurottoman oppikoulun käyneet ovat nyt entistä tutumpia.
Sitten seuraa paatunut ahneiden ydinjoukko, joka ei ole ajatellutkaan lopettaa ahneuttaan, vaan lisää kierroksiaan. Tämä on kova ja ovela joukko. He osaavat närkästyä moraalisesti ja yleensä vielä jonkun sukupolvensa vähäosaisen puolesta.
Näistä fariseuksista ei ota selvää. Yrittäkää te. Yksi hyvä keino on kysyä heidän omaa eläkettään. Nostakaa kädet kuitenkin kasvojenne eteen, ja suojatkaa nivuset, ennen kuin esitätte tämän kysymyksen.
Viimeisenä tulevat ahneen sukupolven kynät ja heidän lakeijansa: sukupolvensa sanansaattajat, tasapuolisuuteen pyrkijät, perusopportunistit, itsensä huvittajat ja laiskat kyynikot.
Joukko, jolle tällainen kirja oli suoranainen lahja. Heistäkin on kyllä sanottava, etteivät näin taitavat ja henkevät ihmiset voi olla sydämeltään täysin kyynisiä opportunisteja.
Näin uskon.
Lisäksi mukana on nuorta journalistipolvea, jolla ei ole suoranaisesti omia ambitioita itse ahneusteemaan. Tämä joukko ei keskittynyt katsomaan kenen sormi osoittelee, vaan mihin syyttävä sormi osoitti.
Tämä oli siis jonkinlainen raaka jaottelu, ja jotta mielenkiintonne kirjaa, ja sen saamaa palautetta kohtaan heräisi, julkaisen muutamia palautteita tässä blogissani tulevien viikkojen aikana otsakkeella Ahneesta sanottua.
Toivon tietysti, että se saisi teidät myös tilaamaan itse kirjan vaikka lahjaksi ystävälle tai Appiukolle. Sanottakoon nyt vielä ihan suoraan, että minun vaalikassani riippuu täysin siitä kuinka paljon kirjoja saan myytyä.
Ensimmäiset esimerkit kuuluvat ehdottomasti kategoriaan vilpittömät…
Ahneesta sanottua:
1) Tämän järestäytymättömän,luuseriporukan, ja seinien piirtelijäporukan äänitorvi olsi hiljennettävä! Vai onko SDP:n johto hänen puheittensa takana? Jos on, niin meidän suurten ikäluokkien on valittava,puolue uudelleen tai jätettävä äänestämättä!
2) Pätkäperse-Pajamäki panettelee ja syyllistää suuria ikäluokkia ja pyytää heiltä tunnustusta siitä, että yhteiskuntarakenteet romahtavat ilman nuorten työtä ja osaamista. Suurten ikäluokkien edustajat ovat raataneet ilman sossun tukia ja ilmaisia lasten hoitopaikkoja ja ovat omalla työllään, ilman minkäänlaista tunnustamista, nostaneet Suomen hyvinvointivaltioiden joukkoon. Tämä sukupolvi, jos mikä tietää mitä työ on ja osaa arvostaa sitä, niin minkä takia tämän sukupolven pitäisi Pätkäperse-Pajamäen edessä nöyristellä ja kumarrella.
3) Pätkä-Pajamäki syyllistää taas eläkeläisiä, että heidän asenteissaan on ollut syy siihen, että Pätkä-Pajamäki on saanut tehdä vain pätkäduunia. Toki nyt hän yrittää eduskuntaan, että pääsisi tekemään töitä eläkeläisten aseman heikentämisen puolesta, kateus kalvaa Pätkä-Pajamäkeä ja pitäisi päästä kostamaan. Taitettu eläkeindeksileikkuri ei ole tarpeeksi tehokas keino tätä sukupolvea kohtaan, vaan tarvitaan aivan muuta, Pätkä-Pajamäki specialia.
4)tyhmä p-a
Läs-lehden Nato-rave tapahtuman järjestäjätaho Roope Mokka otti eilen yhteyttä ja pyysi kahville. Reilu ja tyylikäs veto. Tapasimme siis tänään näissä koomisissa merkeissä.
Roope oli ollut paikalla- tosin pupupuvussa, joten en häntä pongannut. Absurdin tapahtumakertauksen jälkeen päätimme jatkaa keskustelua politiikan tekemisen tavoista.
Myönnettäköön, että saattaa olla ihan hyvä pohtia muitakin lähestymistapoja kuin työväentalojen iltamat. Pupupukuun en kuitenkaan suostu.
Kiitos Roope vielä suoraselkäisyydestä. Ja anteeksipyyntö omasta epäkohteliaisuudesta illan isäntiä kohtaan.