Näin minä ja me hävisimme.
Ensin tosiasiat. Sosiaalidemokraatit hävisivät 2007 eduskuntavaalit. Myöskään Helsingin vaalipiiristä sosiaalidemokraattina eduskuntaan yrittänyt Osku Pajamäki ei päässyt läpi.
Kaksi vaalitulosta, ja ihan SDP:n vaalimainoksen mukaisesti: Minä ja Me. Nyt vaan ei voittanut kumpikaan, ei minä eikä me, vaan oikeisto ja vihreät.
Ja vaalien jälkeen demareille tyypilliseen tapaan perustetaan työryhmä, joka etsii syitä huonoon vaalitulokseen. Ja niitähän löytyy: äänestysaktiivisuus, sanoma ei mennyt perille, sanoma meni perille, mainos ei tehonnut, tai tehosi…
Sitäkin vielä analysoidaan, oliko ennen vaaleja oltu oikealla tai vasemmalla, ja kumpaan suuntaan vaalien jälkeen kannattaisi edetä.
Aivan järjetöntä.
Jos sosiaalidemokraatit todella haluavat vaalien jälkeen lähteä kysymään äänestäjiltään ja omiltakin, että anteeksi, olimmeko nyt liian oikealla tai vasemmalla, niin puolueen luukut voidaan naulata kiinni ja siirtyä kuluttajansuojakonsultiksi tai hyväntekeväisyysjärjestöksi.
Oikeisto voi tekeytyä halutessaan taktisesti vasemmistolaiseksi, mutta vasemmisto ei voi tekeytyä oikeistolaiseksi. Näin se vain on. Eivätkä vasemmistolaiset voi sanoa, että olemme nyt pari piirua ihmisen puolella, menettämättä uskottavuuttaan. Nuoremmat ihmiset ainakin kaikkoavat tällaisen sanoman edessä.
Itse yritin profiloitua vasemmistolaisena sukupolviteeman kautta. Kertoa miten markkinamekanismi ja sen toteuttajat kohtelevat tällä hetkellä nuoria työmarkkinoilla, ja ketkä tästä hyötyvät. Sanoin senkin, että Suomea hallitsee EU:n myötä markkinaoikeisto ja sen lakeijat. Ja tähän porukkaan on aika suuri osa demareistakin sitoutunut.
Näitä sitten nimitin ja nimitän yhä edelleen ahneeksi ikäluokaksi.
Kirjoitin heidän kunniakseen myös kirjan Ahne sukupolvi, jossa hahmotin suurten ikäluokkien vaikutusta kaikkeen Suomessa tapahtuvaan: pätkätöihin, eläkeratkaisuihin ja valtion omaisuuden myyntiin.
Tällä teemalla tuli ihan kohtuullisesti turpaan sekä vaaleissa että muuallakin –omilta ja vierailta.
En ymmärtänyt, että tämän ikäluokan demarit ja vähemmän demarit eivät olleet koskaan tehneet mitään väärää. Ja he olivat liikuttavan yksimielisiä omasta loistavasta suorituksestaan suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa.
Sain myös tietää, että koko kysymyksenasettelu oli väärä. Kaikki Suomessa on hyvin: vähän talousmalttia, kriisinhallintaa ja suvaitsevaisuutta päälle, niin kaikki toimii. Omakin puolue keskitti koko kampanjansa senioreihin ja muihin varttuneisiin. Heidän ongelmansa olivat etusijalla. Mitään rakenteita ei saanut kyseenalaistaa. Eikä varsinkaan harjoitetun politiikan sisältöä.
Oma puolueeni korosti mainoskampanjassaan Me-teemaa. Minä vaan luulen, että aika moni haistoi näissä vaaleissa Me-porukan olevan aika konservatiivinen joukko, joka haluaa säilyttää omat etunsa, eikä anna tilaa uusille ajatuksille, ei ainakaan vasemmistolaisille.
Tämän kaikkitietävyyden lisäksi suurin virhe demareilla oli ja on, että puolue haluaa näyttäytyä ensisijaisesti valtionhoitajapuolueena. joka hoitaa vastuullisesti maan asioita, yhtä hyvin oikeistolaisten kuin vasemmistolaisten tarpeita. Koetetaan olla työnantajan ja palkansaajan asialla yhtä aikaa.
Tällä vastuullisuudella on voinut olla käyttöä aiemmin, mutta viimeistään EU:n myötä tämä merkitys on täysin liuennut. Eikä kahdenkymmenen prosentin kannatuksella kannata leikkiä valtionhoitajaa.
Nykyisestä valtionjohtajaleikistä olisi siis luovuttava lähes kokonaan. Pitäisi tunnustaa, että demarit ovat olleet turvaamassa tuloerojen kasvamista talouden kasvun ja hyvinvointivaltion säilyttämisen nimissä.
Vaikeata luopuminen tästä roolista tulee olemaan, varsinkin suuren ikäluokan demareille, joille vastakkainasettelua ei enää ole ja kaikki kelpaa. Näiden demareiden aate vaikuttaa lähinnä perinneyhdistyksen puuhalta, josta kaikki sisältö on kadonnut. Ei niin hullua verovähennystäkään ole, ettei osa demareista sitä kannattaisi. Perintöveron poisto ja kotitalousvähennyksen kasvattaminen voittaa koska tahansa tuloerojen kaventamisen.
Nuoria kaupunkilaisia perinneyhdistys-demareiden tavoitteiden ristiriitaisuus hämmentää; Valtion omaisuuden voi myydä veronalennusten katteeksi, nuoret voidaan jättää kvartaalitalouden armoille ja silti määrittää itsensä työväenliikkeeksi.
Perinteissä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta satavuotiaan SDP:n ei tule museoida arvojaan, säilöä tuhkaa, vaan uudistua aidon perinteen pohjalta.
Tässä kohtaa minun on kuitenkin pakko myöntää, että samalla kun ehdotan puolueelleni jotain vain aavistuksen psykoanalyysia kevyempää hoitokeinoa, saatan itsekin olla vähintään anger- managementin tarpeessa.
Kun kaksitoista vuotta, aina neljän vuoden välein, virittää itsensä aidoille tunteille immuuniksi vaalikoneeksi, on maireaa hymyä enää vaikea repiä kasvoilta. Suupielet eivät oikein enää tiedä, miten kääntyä missäkin tilanteessa, kun viimaisessa metron tuulikaapissa on vain tullut hymyiltyä panttilainaamonpitäjän näköiselle ukonrähjälle, joka kutsuu sinua kusipääksi.
No joo.
Aiemmin vasemmistolle eduskuntavaalit olivat aina vaalitaistelu, mielenosoitus vallitsevia oloja vastaan. Nyt vaaleista on tullut sosiaalidemokraateillekin lähinnä myötäilynosoitus vallitsevien olojen puolesta.
“Lisää tällaista ja senioreille vähän enemmän” oli nyt vaalien koko sisältö. Ja tällä aloitteettomalla sisällöllä ei SDP pärjää Helsingissä, eikä muualla.
Tähän loppui tekstin virallinen osuus, vaalien analysointi.
Omasta vaalimenestyksestä hieman, jos se ketään kiinnostaa.
Olen ollut kauan politiikassa, ja tiedän kyllä, miten pitäisi toimia. Jostain syystä olen kuitenkin päättänyt valita tinkimättömästi omaa musiikkiaan soittavan bändin linjan, vaikka sitten pitäisikin soittaa sitä omaa musaa autotallissa lopun ikää. Se kuitenkin lohduttaa, että tälläkin biitillä on ystävänsä.
On kuitenkin pakko miettiä vähän jatkoakin. Omaa soundia on tietysti politiikassakin mukava kuunnella, mutta sitä miettii viiden minuutin välein, että voiko näin jatkaa. Aplodeja tulee, mutta levy ei myy.
Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Tehdä täyskäännös, ja aloittaa jo nyt harjoittelu, että osaa hokea luontevasti: että se olis niinku hienoa jos sairaanhoitajien palkkoja vois nostaa ja sit ois tosi tärkeetä, et noita yhteiskunnan rakentajia niinku kunnioitettas, kun me ollaan saatu niiltä niin paljon.
Tai sitten voi vain koettaa tehdä työnsä Filmiteollisuudessa ja Kaupunginhallituksessa mahdollisimman hyvin – ja katsoa miltä maailma näyttää 2011. Ei ole kovin vaikea valinta.
On minulle tietysti ehdotettu myös puolueen vaihtoa; Vihreissä saisit äänestää vapaasti, Kokoomuksessa voi eduskuntaan päästä myös nuorempi mies.
Kiitos vain, mutta ei poliittista kotiaan niin vain jätä. Vahvan stailauksen tarpeessa koti kyllä on.