Huumori on tunnetusti vaikea, vakava ja ongelmallinen taidelaji. Sivistyssanakirja tuntee käsitteen humoraalipatologia, jonka mukaan sairaudetkin johtuvat elimistön perusnesteiden tasapainon vaihteluista, siis temperamenttien mm. huumorintajun häiriöistä.
Siksi tässä kolumnissa edetään aika varovasti, kun yritän kertoa miten tärkeätä olisi retroilu, paluu vanhaan uudesta kulmasta. – varsinkin politiikassa. Politiikassa asiat ainakin näyttävät muuttuvan nopeasti ja eilispäivän aatteet ja toiminnat tuntuvat vanhanaikaisilta ja tarpeettomilta.
Mutta eihän se niin ole.
Rauhanmerkki Erkki Tuomiojan takissa ei viestitä vanhanaikaisuutta, vaan asioiden tärkeysjärjestystä. Työväenlaulujenkin sanoma on täysin ajankohtainen. ”Miksi kansat toisiansa surmaa, työmies työmiehiä toisen maan” on järkevämpi ajatusrakennelma rauhantyöhön kuin EU:n ja Naton kriisinhallinnan perusteeksi kehitetyt maailmanrauhakuviot.
Vladimir Putinin politiikan menestys Venäjällä perustuu myös oikeinkäsitettyyn retrohenkisyyteen. Putinin on sanottu retroilevan vanhassa Sovjet-hengessä. Taitava ja järkevä veto, sillä nopeasti muuttuvassa markkinataloudessa on oltava jotain tuttua, ja poliittista voimaa, jotta luotto oman maan kykyyn selviytyä säilyisi. Itsevarmuus tulee historiasta, ei pörssitiedotteista.
Näin.
Miksei siis meilläkin Suomessa voitaisi, vaikka ensin retroilun merkeissä vaatia voimapolitiikan paluuta markkinatalouteen. Merkkejä tästä on. Keskustassa on maatalouden 141-tuen loppumisen pelossa väläytelty irtautumista EU-perussopimuksesta. Se on aitoa retroilua, hengen kohotusta. Näytetään edes ulospääsytie, vaikka sitä ei kuljettaisi.
Miksei siis demareissa voitaisi retroilla, palata uusin eväin vanhaan ja vaikka haluta valtion omistuspolitiikan täyskäännöstä. Ettei nyt ainakaan enää pyytämällä pyydettäisi björnwahlrooseja hoitamaan valtion pankkiasioita, niin kuin Lipposen hallitus teki.- Pelasta Nalle meidät ahdingosta, niin saat mitä vaan…
Ikävä kyllä tällainen puhe ei saa demareissa mitään vastakaikua. Tiedän syynkin. Suuri osa demareista on mieltynyt nykyiseen markkinamekanismiin. Ja oikeastaan missään muussa puolueessa ei arvosteta markkinataloudessa menestyneitä, kuten demareissa. Se menee vielä niinkin, että mitä varmemmassa asemassa ollaan, sitä rakkaampi on markkinatalous.
Vihreän liiton ja osin vasemmistoliitonkin julkikuva varsinkin nuorison keskuudessa on toisenlainen. Siellä ei nähdä markkinatalouden nykytapaa toimia minään esikuvallisena, vaan siellä retroillaan osin vakavasti toisenlaisen yhteiskunnan puolesta. Tosin, lohdutukseksi aatteellisille demareille, kovin heppoista se on sielläkin. Vihreät ovat monelta kohdin se Kokoomuksen puisto-osasto, joka ei uskaltaisi käyttää poliittista valtaa, vaikka saisikin siitä otteen. Sama koskee punavihreästalinistiortodoksityökyvytöntä Vasemmistoliittoa. Puolue joka otti ”ei minkään sortin sosialistin” puolueensa johtotähdeksi moniksi vuosiksi leipomaan mainoksiin, ei toivu pitkään aikaan edes retrohenkiseksi vasemmistopuolueeksi.
Ainoa uskottava poliittinen siirto Suomessa olisi Sosialidemokraattisen puolueen paluu politiikan voimapelaajaksi. Koivistolais-Bernsteinlaisittain pitäisi löytää puolueelle suunta, vaikka selvää tietä ei vielä löytyisikään.
Kompassinsakin hukanneet voisivat seurata näitä koordinaatteja navigaattoreistaan, jos sinne on osattu syöttää osoite.