Muistaakseni Danny ja Aikamiehet levyttivät aikoinaan kappaleen, jossa toistettiin moneen kertaan: ”tämä, tämä maa, jälkipolville jää, ja se on jotain pysyvää”
Hoh hoijaa.
Eivät edes niinkin tietoiset ihmiset kuin lauluyhtye Aikamiehet olleet kuulleet valtion omistajaohjauksesta, eivätkä pörssisäännösten ensisijaisuudesta päätettäessä siitä mikä on pysyvää, ja mikä jää.
Aikamiehiltä lipsahti satulinna-fiktion puolelle tämä jälkipolville lupailu. Nyt näyttää yhä selvemmälle, ettei mitään jää perinnöksi ainakaan valtiolta. Oikeastaan tapahtuu ihan päinvastaista.
Yhteiskunnassa on tehty ja tehdään edelleen poliittisia päätöksiä, joiden vaikutus on niin merkittävä, ja oikeustajun vastainen, etteivät ihmiset tunnu pääsevän niistä lainkaan yli. Joillekin eläkeläisille taitettu indeksi oli tällainen perustavanlaatuiseksi koettu vääryys, minulle vastaava kurkkua kuristava vääryys, oma taitettu indeksini, oli ja on valtion omaisuuden puolivillainen ja puolivaloinen kohtelu.
Sitä pidettiin vain pelimerkkinä haluttaessa puhtaaseen markkinaehtoiseen yhteiskuntaan. Saattoi käydä niinkin, että päättäjät itsekin hämmästyivät, kun yhtäkkiä selvisi, että valtion omaisuus on ihan noin vain myytävänä pelkällä eduskunnan päätöksellä, ja halukkaita ostajiakin löytyi.
Menoihin ei tarvittu enää entiseen tapaan normaalia budjettirahoitusta, vaan lisärahoitus saatiin myymällä valtionomaisuutta. Ja myyjät saivat itselleen kivoja työpaikkoja, kavereita ja ties mitä bonuksia. Ja kun näin suhtaudutaan ilmaiseksi saatuun omaisuuteen, niin ei voida taloudellisestikaan onnistua.
Viimeksi Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander kertasi tätä myyntitouhua vähän uudesta näkökulmasta. Hänen mukaansa valtio on köyhtynyt 15 miljardia euroa osakkeiden myynnillä. Osinkotuotoilla olisi saatu sama summa, ja osakkeet olisivat vielä itsellä. Hieno suoritus, ihan Guinnessin ennätystenkirja materiaalia.
Jaakko Kiander varoitti kuitenkin tässä kohtaa jälkiviisaudesta. Oikeassahan hän on, sillä koko poliittinen koneisto siunasi tämän myynti-ideologian.
Itse lähestyn nykyään koko kysymystä sukupolvinäkökulmasta. Uusi sukupolvi perii köyhän ja velkaisen valtion, jossa asuu aika paljon rikkaita ihmisiä, ja vielä enemmän köyhiä ja velkaisia, tavalla tai toisella.
Merkkejä tosin jonkinlaisesta käänteestä tässä valtion omistuspolitiikassa on ilmassa. Vastuun välttely ja siirtäminen käy valtiolle monelta kohdin yhä vaikeammaksi. Oma ihanteeni olisi, että valtion omaisuus nähtäisiin vähän samalla tavalla kuin perheyrityksissä omaisuus nähdään. Niissä kasvatetaan seuraava sukupolvi jatkamaan perheyrityksen toimintaa jo nuoresta pitäen. Meillä taas opetetaan oikeastaan päinvastaisia hyveitä. Valtion kaikkea yritystoimintaa tietoisesti vähennetään yksityistämällä ja ulkoistamalla. Ja opetetaan, että valtion omaisuus eroaa muusta omaisuudesta siinä, että sitä saa vain myydä ja hallinnoida; ostaa sitä ei saa lisää, eikä vaikuttaa sen käyttöön yrityksissä.
Erikoista rahaa tämä valtionraha.