Olen nyt ollut kolme kautta valtuustossa, joista viimeiset neljä vuotta kaupunginhallituksessa, ja sitä ennen kaupunginsuunnittelulautakunnassa ja nuorisolautakunnan puheenjohtajana. Näiden vuosien aikana olen ollut muiden mukana tekemässä päätöksiä, aloitteita, ponsia ja palautusehdotuksia monissa poliittisissa tilanteissa. Suurin osa työstä on kuitenkin näkymätöntä; keskustelua muiden päättäjien kanssa, puheluja virkamiehille, pieniä pyyntöjä lautakuntien jäsenille ja muille tutuille ja muuta kunnallista sälää, joka on pakko tehdä. Poliittisella julkisuudella on kuitenkin oma logiikkansa, ja sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä tämän perusduunin kanssa.
Joskus julkisuus kuitenkin yllättää aika kokeneenkin kunnallispoliitikon.
Tein aloitteen, jossa ehdotin pituusjärjestyksestä luopumista koulujen käytännöissä. Neljäsluokkalaisen poikani ärsyyntyminen siitä, että lapsia laitetaan jonottamaan ruokalaan, juhlasaliin ja milloin mihinkin pituusjärjestyksessä sai minut pitkästä aikaa käyttämään yhtä valtuutetun perustyökaluista, aloitetta.
Pituusjärjestyksen käyttö nykyperuskoulussa tuntui 30-lukulaiselta ja osin loukkaavalta. En nähnyt mitään pedagogista tai logistista perustetta sille, että herkässä iässä olevien lasten kulloistakin pituuskasvua, tai sen puutetta, erikseen koulun toimesta vertautetaan päivittäin. (Suostuisivatko aikuiset menemään millään perusteella pituusjärjestykseen, tuskin.)
Aloitteen taustana oli siis pienen kuntalaisen valitus valtuutetulle. Ei sen enempää eikä vähempää. Julkisuutta, kaikissa sen muodoissa, aloite sai kuitenkin enemmän kuin oikeastaan mikään aiempi kunnallispoliittinen tekoni.
Pituusjärjestys- casesta käyty keskustelu paljasti myös yllättäviä jakolinjoja nykyisessä poliittisessa kulttuurissa. Osa ymmärsi hyvin mitä ajoin takaa, ja mihin pyrin. Osa taas nauroi ja argumentoi, että maailma on kova ja meidät rankataan, halusimmepa sitä tai emme, tavalla tai toisella pituusjärjestykseen tai johonkin muuhun paremmuusjärjestykseen. Such is life.
Tarkemmin kun ajattelee niin kyllä tämä jälkimmäinen porukka on oikeassa. Meitä rankataan päivittäin mitä nerokkaimmilla tavoilla. Markkina-arvomme mitataan päivittäin.
Viime aikoina ovat mediassa yleistyneet koulujen erityisesti lukioiden tasomittaukset. Vanhemmille on varman tarpeellista tietää, että lapsi käy Suomen huonointa lukiota…Pääkaupunkiseudulla mitataan myös asuma-alueita monella asteikolla. Kerrotaan alueen optiomiljonäärit, koulutustasot, verokertymät, rikostapaukset, maahanmuuttajien määrä ja jopa sairastavuus. Pian, ihan varmasti ovat päiväkodit vuorossa. Niiden taso rankataan, ja taas vanhempien on hyvä tietää, että lapsi on pääkaupunkiseudun surkeimmassa päiväkodissa. Tätä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, sillä rankkaaminen, kaiken paremmuusjärjestykseen laittaminen on kohtuullisen helppoa. Laskeskella vaikka päivittäin oman asuinalueen markkina-arvoa suhteessa läheiseen asuinalueeseen. Ja kun jotkut esimerkiksi opettajista kysyvät, onko koulujen rankkaamisessa mitään järkeä, kun muun muassa lähtötasoja on mahdotonta arvioida luotettavasti. Niin vastaus jopa opetushallinnon puolelta on, että se on tätä päivää.
Niin se varmaan onkin, mutta kun ei saisi olla.
Se on ainakin vastoin sosialidemokraattista ihmis- arvokäsitystä. Ei ole arvokasta ja suotavaa tuoda markkina-arvomaailmaa arjen peruskuvioihin.
Mielestäni tapa jolla tällaiseen asiaan reagoidaan, kertoo paljon siitä, ollaanko kiinnostuneita vain omista asioista, vai osataanko asettua myös toisen asemaan ja ymmärretäänkö, että itselle aivan merkityksetön asia voi jollekin olla todella iso asia. Kummasta lähtökohdasta kunnallispolitiikkaa tulisi tehdä?
Entäpä jos oppilaat laitettaisiin värijärjestykseen, valkoisesta tummaan. Olisiko edelleen yhdentekevää? Kysymys on kuitenkin samoista asioista, henkilökohtaisesta ominaisuudesta johon ei voi itse vaikuttaa.
Mitä enemmän tämänkaltaisille asioille nauretaan, sen enemmän jokeloita ja kauhajokia tulemme näkemään.