Pyysin Ville Komsia poikkeamaan vaalibileissäni. Komsi kiitti ja kieltäytyi kutsusta väsymykseen vedoten, mutta laittoi kuitenkin tervehdyksen, jonka sanoi voitavan lukea juhlallisesti ääneen. En lausunut sitä Juttutuvassa, vaan säästin sen tähän kolumniin:
” Kohtalon kysymys ei ole se , paljonko demareita on, vaan se, keitä he ovat.”
Kiitos Ville, varmaankin juuri näin. Ja lisäksi. Kiitos samoin. Kohtalon kysymys ei ole paljonko Vihreitä on, vaan keitä he ovat.
Ja erityisesti mitä osaamme yhdessä tehdä.
Sosialidemokraateilla, Vasemmistoliitolla, ja Vihreillä on Helsingin kaupungin valtuustossa, sekä Kaupunginhallituksessa enemmistö. Tätä enemmistöä käytetään kuitenkin aniharvoin.
Vihreät ja Demarit ovat puhuneet tähän asti toistensa ohi, tai paremminkin eri kieltä. Helsingin kevät 2008 toi kuitenkin tähän erikielisyyteen merkittävän muutoksen. Vihreät ja demarit löysivät toisensa kaupungin ilmastostrategiassa, keskustatunnelin vastustuksessa, ja tietulleissa. Tämä lähentyminen yllätti ainakin median, ja sai Kokoomuksen raivoihinsa. Kuntailmasto raikastui muutenkin, ja valtuustoon tuli kaivattua uutta ajattelua.
On ehkä tunnustettava, että Demarit päätyivät Vihreiden linjoille, mutta eivät reviirille, sillä reviireille ei ole enää varaa kaupunkipolitiikassa eikä oikein muutenkaan. Samassa veneessä istuminen alkaa kohta olla makaaberistikin totta näinä vedenpaisumuksen alkupäivinä.
Ehkä kuvittelen tämän vähän väärin, mutta en näe myöskään vihreiden ja demarien peruskannattajakunnissa kovin suuria eroja. Meihin luottaa samoilla arvoilla ja elämännäkemyksellä varustettuja kansalaisia.
Kyllä, kyllä tiedän, että Vihreät ovat moderni, raikas, nuorekas uusi puolue, jonka ihanteet ovat satoja kertoja monikulttuurisemmat ja suvaitsevaisemmat, kuin pelkkiin materiaalisiin arvoihin kuten kokopäivätyöhön ja vanhanaikaiseen ammattiyhdistysliikkeeseen luottavat perusdemarit. Ja yksilöllisyydessä vihreät eroavat demareista kuin päivä toisesta.
Kysymys on tässäkin mielikuvista, ja niillähän meidän vaalijärjestelmämme pelaa. Mutta ei ole sentään kliseedemaria eikä kliseevihreätä vaan, ja varsinkin talouskriisin uhatessa, kaikenikäisiä kansalaisia jotka vain haluavat asioiden menevän oikeaan suuntaan. Helsingissä oikea suunta voisi tarkoittaa, että seuraavalla valtuustokaudella määritämme ihan avoimesti mitä toisiltamme toivomme, tai toisissamme pelkäämme.
Täytyy kyllä myöntää, että yhteiset päämäärät ovat lievästi sanoen hakusessa, mutta kestävää jälkeä syntyy aina, kun jotain löydetään.
Vihreiden ja vasemmiston toimiva yhteistyö on ehkä kuntavaalien tärkein teema pääkaupunkiseudulla. Sen onnistumisella, tai ei onnistumisella, ratkeaa moni asia.
Itse olen ehkä auttamattoman vanhanaikainen, mutta mielestäni demareiden ja vihreiden ero on (ainakin pitäisi olla) ennenkaikkea suhteessa yhteiskunnan taloudellisten toimintaedellytysten kehittämiseen. Vihreät vastustavat lähes kaikkia talouselämän toimintaedellytyksiä turvaavia infrastruktuurihankkeita (satamat, ydinvoima, vesivoima, moottoritiet). Mielestäni vihreää ajattelua leimaa tässä suhteessa kuuluminen viikkorahasukupolveen. Kansalaispalkkaa pitäisi saada yhteiskunnallisesta toimeliaisuudesta, mutta mitään “ei kivoja” toimia, jotka mahdollistaisivat kansalaispalkan maksaminen, ei saisi tehdä.
SDP:n pitäisi profiloitua suhteessa Kokoomukseen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana ja Vihreisiin rationaalisena, hyvinvointiyhteiskunnan toimintaedellytykset takaavana vaihtoehtona. Kepun osalta riittäisi nykyisen käsittämättömän kalliin aluepolitiikan vastustaminen.
Jos SDP lähtee Vihreiden kanssa hörhöilyssä samaan kelkkaan, niin se on lopullinen kuolonsuudelma puolueelle. SDP:llä, kun ei ole mitään omaa annettavaa tällä sektorilla.
Tiedoksi Oskullekin, että puheenjohtajaksenne valittu unelmista jauhava pahvistandi julisti puolueesi Leif Salmenin vetämässä vaalitentissä keskustapuolueeksi. Että hop, hop virittelemään yhteistyötä Kepun kanssa…