Olette kaikki tervetulleita tänään kolmen suuren puolueen yhteiseen vaaliväittelyyn Diana-auditorioon Ludviginkadulle klo 18-20, ja sen jälkeen vaalibileisiini ravintola Juttutupaan. Siellä Punatähdet- bändi aloittaa jo klo 18.30, ja muut ehdokaskaverini esittäytyvät. Itse kiidän paikalle heti, kun väittelyt toisaalla on saatu väiteltyä.
Olen nyt ollut kolme kautta valtuustossa, joista viimeiset neljä vuotta kaupunginhallituksessa, ja sitä ennen kaupunginsuunnittelulautakunnassa ja nuorisolautakunnan puheenjohtajana. Näiden vuosien aikana olen ollut muiden mukana tekemässä päätöksiä, aloitteita, ponsia ja palautusehdotuksia monissa poliittisissa tilanteissa. Suurin osa työstä on kuitenkin näkymätöntä; keskustelua muiden päättäjien kanssa, puheluja virkamiehille, pieniä pyyntöjä lautakuntien jäsenille ja muille tutuille ja muuta kunnallista sälää, joka on pakko tehdä. Poliittisella julkisuudella on kuitenkin oma logiikkansa, ja sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä tämän perusduunin kanssa.
Joskus julkisuus kuitenkin yllättää aika kokeneenkin kunnallispoliitikon.
Tein aloitteen, jossa ehdotin pituusjärjestyksestä luopumista koulujen käytännöissä. Neljäsluokkalaisen poikani ärsyyntyminen siitä, että lapsia laitetaan jonottamaan ruokalaan, juhlasaliin ja milloin mihinkin pituusjärjestyksessä sai minut pitkästä aikaa käyttämään yhtä valtuutetun perustyökaluista, aloitetta.
Pituusjärjestyksen käyttö nykyperuskoulussa tuntui 30-lukulaiselta ja osin loukkaavalta. En nähnyt mitään pedagogista tai logistista perustetta sille, että herkässä iässä olevien lasten kulloistakin pituuskasvua, tai sen puutetta, erikseen koulun toimesta vertautetaan päivittäin. (Suostuisivatko aikuiset menemään millään perusteella pituusjärjestykseen, tuskin.)
Aloitteen taustana oli siis pienen kuntalaisen valitus valtuutetulle. Ei sen enempää eikä vähempää. Julkisuutta, kaikissa sen muodoissa, aloite sai kuitenkin enemmän kuin oikeastaan mikään aiempi kunnallispoliittinen tekoni.
Pituusjärjestys- casesta käyty keskustelu paljasti myös yllättäviä jakolinjoja nykyisessä poliittisessa kulttuurissa. Osa ymmärsi hyvin mitä ajoin takaa, ja mihin pyrin. Osa taas nauroi ja argumentoi, että maailma on kova ja meidät rankataan, halusimmepa sitä tai emme, tavalla tai toisella pituusjärjestykseen tai johonkin muuhun paremmuusjärjestykseen. Such is life.
Tarkemmin kun ajattelee niin kyllä tämä jälkimmäinen porukka on oikeassa. Meitä rankataan päivittäin mitä nerokkaimmilla tavoilla. Markkina-arvomme mitataan päivittäin.
Viime aikoina ovat mediassa yleistyneet koulujen erityisesti lukioiden tasomittaukset. Vanhemmille on varman tarpeellista tietää, että lapsi käy Suomen huonointa lukiota…Pääkaupunkiseudulla mitataan myös asuma-alueita monella asteikolla. Kerrotaan alueen optiomiljonäärit, koulutustasot, verokertymät, rikostapaukset, maahanmuuttajien määrä ja jopa sairastavuus. Pian, ihan varmasti ovat päiväkodit vuorossa. Niiden taso rankataan, ja taas vanhempien on hyvä tietää, että lapsi on pääkaupunkiseudun surkeimmassa päiväkodissa. Tätä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, sillä rankkaaminen, kaiken paremmuusjärjestykseen laittaminen on kohtuullisen helppoa. Laskeskella vaikka päivittäin oman asuinalueen markkina-arvoa suhteessa läheiseen asuinalueeseen. Ja kun jotkut esimerkiksi opettajista kysyvät, onko koulujen rankkaamisessa mitään järkeä, kun muun muassa lähtötasoja on mahdotonta arvioida luotettavasti. Niin vastaus jopa opetushallinnon puolelta on, että se on tätä päivää.
Niin se varmaan onkin, mutta kun ei saisi olla.
Se on ainakin vastoin sosialidemokraattista ihmis- arvokäsitystä. Ei ole arvokasta ja suotavaa tuoda markkina-arvomaailmaa arjen peruskuvioihin.
Teimme eilen Kaupunginvaltuustossa yhteisaloitteen puna-viher-mäki-jengillä. Eli Paavo Arhinmäki, Anni Sinnemäki, ja minämäki. Miltä vaikuttaa?
Valtuustoaloite raitiovaunulinja 9 kehittämisestä.
Me allekirjoittaneet valtuutetut ehdotamme seuraavia parannuksia Raitiolinja 9 reitin laajentamiseksi.
Esitämme, että raitiolinjaa numero yhdeksän jatketaan ripeällä tahdilla etelään, merisatamaan asti. Linjan jatkaminen palvelee ennen kaikkea etelähelsinkiläisiä. Tällä tavalla muodostuisi sujuva joukkoliikenneyhteys muun muassa Stockmannille. Tämän lisäksi yhteys palvelisi että niitä lukuisia kaupunkilaisia, joille Kaivopuiston alue sekä läheiset saaret kuten Uunisaari ja Pihlajasaari ovat tärkeitä virkistäytymisalueita.
Linja voisi kulkea Tarkk’ampujankadulta Korkeavuorenkatua pitkin etelään ja nousta pohjoiseen Neitsytpolkua ja Kasarmikatua. Keskusteluissa on ollut esillä myös vaihtoehto, jossa eri suunnan raiteet asettuvat limittäin, kuten Mikonkadun ratkaisussa on tehty. Molemmat vaihtoehdot ovat harkitsemisen arvoisia.
Esitämme selvitettäväksi mahdollisuutta linjan keskivaiheilla kiskojen rakentamista linjalle yhdeksän Fleminginkadun alusta, jolloin linja yhdeksän jatkaisi Porthaninkadun jälkeen suoraan Fleminginkatua kuten bussi numero 17 aikaisempi reitti teki. Tällöin linja yhdeksän olisi Torkkelinmäen asukkaille nykyistä paremmin saavutettavissa oleva.
Esitämme myös, että linjan yhdeksän osalta valmisteilla olevaa jatkosuunnitelmaa Ilmalaan saakka kiirehdittäisiin.
Paavo Arhinmäki Anni Sinnemäki Osku Pajamäki
Vaikka nyt onkin aika käydä keskustelua Helsingin kunnallispolitiikasta en malta olla ottamatta kantaa parin puolueeni kansanedustajan aloittamaan Nato keskusteluun, jota on käyty Uutispäivä demarissa www.demari.fi.
Kansanedustaja Jukka Gustafsson kommentoi kansanedustaja Kimmo Kiljusen haastattelussa käytettyä otsikkoa ”Nato-keskustelun paikka ei ole tässä ja nyt”. Toisin kuin Kiljunen Gustafsson haluaisi keskustella Natosta ja liittää jopa Nato-keskustelun unelmasuomen keskustelukulttuuriin.
Siis, nyt tulkitsen vapaasti, Gustafsson antaa ymmärtää, että Suomen turvallisuuspolitiikassa nyt vallitseva erimielisyys ja jatkuva keskustelu Natosta olisi jonkinlainen unelmatila.
Tästä olen vahvasti eri mieltä. Itse näen, että Nato-keskustelua käydään, koska se on Natoon haluavien intresseissä, mutta sen yhdistämien maailman politiikan kulloisiinkin kriiseihin on ongelmallista.
Tätä luulen Kiljusenkin tarkoittaneen Nato-keskustelun ”ajalla ja paikalla”. Tällainen kriisien ja Suomen Nato-jäsenyyden yhdistäminen mielipidetiedusteluissa on aika karmivaa. Onneksi Suomella on vaaleilla valittu presidentti, jonka ei tarvitse ja ei onneksi näytä piittaavan näistä gallup-provokaatioista paljoakaan.
Suomen mahdollinen liittyminen Natoon olisi Suomen lähihistorian tärkein päätös. Siltä tieltä ei ole helppoa paluuta takaisin sotilasliittoon kuulumattomaksi valtioksi. Siksi esimerkiksi listaukset Naton hyvistä ja huonoista puolista ovat ikävää viihdettä: sotilasliitoilla ei ole hyviä ja huonoja puolia. Kuka mittaisi millään järkevällä asteikolla sotilasliittoon kuulumisen hinnan. Mikä olisi esimerkiksi liittymisen vaikutus Suomen naapurisuhteisiin ja Suomen asemaan nopeasti muuttuvissa poliittisissa asetelmissa.
Väittäisin jopa, että Suomen henkinen ilmapiiri muuttuisi negatiivisemmaksi ja epäluuloisemmaksi liittymisen myötä. Natoon meneminen on aika lopullinen, peruuttamaton puolenvalinta ja tiukka sitoutuminen valintaan. Ja mitä pienempi valtio, sitä tiukempi side. Baltian maiden Nato-suoja on todellinen, mutta poliittinen hinta näyttää turhan kovalta.
Jukka Gustafsson antaa myös Nato-suhteestaan kansanedustajaksi vähän kummallisen stubbilais-kunderalaisen ”olemisen sietämättömän keveyden” vaikutelman. Ollaan ihmeen epävarmoja ja kiikun kaakun omassa Nato-kannassa. ”Ja en minäkään näillä tiedoin ole viemässä Suomea Naton jäseneksi.” Saa vaikutelman, että mahdollinen Nato-päätös rinnastuu kauppojen aukiolokysymykseen. Mennäänkö Natoon vai avataanko kaupat sunnuntaiksi. Saa todella vaikutelman, että Nato-päätös on jokin tietojenkeruuongelma, ja tietoa lisäämällä saadaan oma päätös lopulliseen muotoonsa.
Eihän se näin voi mennä.
Nato-optiota voidaan käyttää vielä hetken yleisellä tasolla puhuttaessa Suomen Nato-suhteesta, mutta kansanedustajilla täytyisi olla näilläkin tiedoilla jo oma kantansa Suomen turvallisuuspolitiikasta. Sitähän saatetaan kysyä tositilanteessa kansanedustajilta milloin vain. Ja on vaikea ymmärtää mitä tietoa esimerkiksi Venäjän tai Yhdysvaltojen kannasta Suomen Nato-jäsenyyteen vielä puuttuu.
Meillä on taas suurvaltanaapuri, kaikkine herkkuineen.
Suomalainen päivähoitojärjestelmä on kiistaton menestystarina. Upea sosiaalinen innovaatio, joka on mahdollistanut kaikille lapsiperheille turvallisen ja varman hoidon sekä varhaiskasvatuksen. Melkein sanoisin siitä kuten Erno Paasilinna aikoinaan peruskoulusta, että sen täytyy olla jumalasta… sitten vain Vappu Taipale ja muut kehittivät sen nykyiseen muotoonsa.
Mutta luultavasti johonkin psykologiseen lainalaisuuteen kuuluu, että juuri tämä päivähoidon ilmiselvä toimivuus ja solidaarinen ihanteellisuus saa aikaan kummallisen primitiivireaktion porvarillisessa aikuisväestössä.
Viimeksi Jutta Urpilaisen ehdotus kokonaan maksuttomasta päivähoidosta tuotti aivan suhteettomia kommentteja ja lausuntoja. Pääministeri Vanhanen piti ehdotusta typeränä. Kokoomuksen valtuutettu Laura Räty kirjoitti oikein lehteen, että ehdotus on ihan järjetön ja täytyisi ainakin kompensoida niille, jotka eivät suurin surminkaan halua lapsiaan mihinkään yhteiskunnan ylläpitämään Laitokseen. He kun eivät luota yhteiskuntalaitoksista kuin armeijaan, mutta sitä sitten pitääkin olla.
Äskeinen täytyy ihan kerrata. Kaikista poliittisista toimista mitä Suomessa on viime aikoina tehty- niin maksuton päivähoito on se järjettömin.
Maksuttoman päivähoidon hintalappu on parinsadan miljoonan euron luokkaa vuodessa. Samaan aikaan laajat lobbarijärjestöt ovat pystyneet poistamaan varallisuusveron, huojentamaan yleistä perintöveroa sekä metsätuloverotusta, ja tätä herkkua on tulossa lisää. Hintalappukin löytyy. Se on miljardiluokkaa.
Näille lobbareiden innovaatioille löytyy aina hallitukselta aikaa ja punainen matto. (kunhan vaalirahalipas on siinä maton vieressä)Ja näistä hankkeista kukaan ei itke, että tämä tai tämä on järjetön ja typerä ja lähentelee maanpetosta.
Yksikään yrityslobbari ei sijoita penniäkään maksuttoman päivähoidon puolesta lobbaamiseen. Jonkun kuitenkin pitäisi.
Ainakin eläkevakuutusyhtiöiden ja miksei ihan aktiivisten eläkeläisjärjestöjenkin kannattaisi tämä tehdä: vaatia päättäjiltä joustavaa maksutonta päivähoitoa. Olisi se ainakin yksi keino tukea vielä pitkään työelämässä olevaa sukupolvea.
Näin lasten vanhemmat voisivat jotenkuten sopeuttaa yhä kovenevat työelämän vaatimukset, lasten hoidon ja varhaiskasvatuksen. Ja kenties onnistuisivat vielä maksamaan omien vanhempiensa terveysmenot ja eläketurvan.
Kenties.
P.S.
Kunnallisvaalit ovat pian ja olisi taas upeata, jos saisin teiltä ajatuksia vaaleja varten. Ja ja kyllä ihan konkreettistakin apua kaivataan. Laittakaa viestiä, vaikka meilitse osku@optipari.fi
Laura Räty kirjoitti Hesarissa 10.8. sosialidemokraattien ehdottamasta maksuttomasta päivähoidosta, pitäen sitä järjettömänä. Pääministeri Matti Vanhanen oli jo aiemmin pitänyt ehdotusta typeränä.
Maksuttoman päivähoidon tarpeellisuudesta voi olla aidosti erimieltä, mutta ehdotuksen näin suora leimaaminen on aiheetonta ja kummallista.
Maksuton päivähoito, porrastaen, on aito win-win vaihtoehto, ainakin lapsiperheille ja perheen perustamista harkitseville. Jo mahdollisuutena se helpottaa lapsiperheen tilannetta. Voidaan tietoisesti ja lasten hyvinvoinnin kannalta harkita, miten vanhempien työssäkäynti, lastenhoito sekä varhaiskasvatus voidaan järjestää.
Toisin kuin Laura Räty näyttää asian ymmärtävän, kunnallinen päivähoito ei ole mikään vastakohta muille hoitomuodoille. Päivähoidon ollessa maksutonta se on mahdollista yhdistää erilaisiin kotihoitomalleihin; aamupäivä päiväkodissa, iltapäivä kotona tai päinvastoin.
Win-Win tilanteeksi maksuton päivähoito muuttuu, kun työssäkäyvien vanhempien verotuotoista rahoitetaan muita lastenhoitomuotoja. Eli, mitä enemmän työssäkäynti mahdollistuu, sitä enemmän kansantaloudesta voidaan irrottaa yleensä lasten eri hoitomuotojen kuluihin.
Kunnallista, turvallista päivähoitoa on myös tarpeetonta ideologisoida, muuttaa arvovalinnaksi, kuten Laura Räty tekee. Kaikki kukat kukkimaan tässäkin asiassa. Eihän se voi olla niin, että joukkoliikenteen tukeminen pitäisi suoraan kompensoida yksityisautoilijalle. Siitäkin, kuten päivähoidon maksuttomuudesta hyötyvät pidemmän päälle kaikki.
Oli tarkoitus kirjoittaa presidentti Tarja Halosen puheesta valtiopäivien avajaisissa, mutta Eero Heinäluoman päätös olla asettumatta ehdokkaaksi SDP:n puoluejohtajaksi muutti kaiken.
Sen verran kuitenkin keskustan eduskuntaryhmän johtaja Timo Kallille, joka oli huomioinut, että presidentin puhe valtionyhtiöiden omistajavastuusta sisälsi “vanhaa sosialidemokraattista ajattelua”. Timo Kallilla ja oikeistokumppaneilla on toki oikeus leimata presidentin puhe vaikka miksi, mutta puhe oli kuitenkin Suomen ulkopolitiikan johtajan ja armeijan ylipäällikön vakavaa puhetta eduskunnan edessä. Omistajapolitiikan hoidosta tehdyssä vasemmiston välikysymyksessä Vanhasen hallitus vastaa opposition lisäksi tällä kertaa myös presidentin huoleen tästä asiasta. Ja veikkaisin, kun katsoo oikeistohallituksen nokittelua presidentille, että vastakkainasettelu oikeistohallituksen ja presidentin välillä tulee jatkumaan koko vaalikauden. Vanhasen hallitus ottaa käsittämättömän sisä- ja ulkopoliittisen riskin, kun se tietoisesti yrittää heikentää presidentin asemaa perustuslain yhteistoimintavelvoitteista välittämättä. Huolimatta EU:sta, tai ehkä juuri sen takia sisä- ja ulkopolitiikan välinen raja on edelleenkin se veteen piirretty viiva. Tämä presidentin ja oikeistohallituksen välinen valtataistelu täytyy myös huomioida valittaessa uutta puheenjohtajaa demareille.
Uusi puoluejohtaja on myös heti vaikutusvaltainen oppositiojohtaja, joka taitavilla poliittisilla linjauksilla voi tehdä Vanhasen hallituksen olon kestämättömäksi, ja jopa kaataa sen. Ei Vanhasen hallitus ole niin vankka, että se kanervalaisittain sanoen kestäisi kovin kauan ristitulta presidentin ja opposition välillä. Nyt on demarien mietittävä, kuka käytännössä heti pystyisi linjaamaan sosialidemokraattien sisä- ja ulkopolitiikkaa sekä samalla toteuttamaan tiukkaa oppositiopolitiikkaa. Heinäluoman uhrautuva eropäätös vaatii ja velvoittaa jatkamaan myös sosialidemokraattista uudistuspolitiikkaa kaikissa kysymyksissä. Tämä tarkoittaa – minusta, että puolueen on oltava avoin ja tunnustettava aiemmin tehdyt poliittiset virheet ja väärinarvioinnit. Ja mihinkään taktisesti valittuun välikauden poliittiseen johtajaan ei tässä vaiheessa ole varaa. Siksi neuvoa-antava jäsenäänestys olisi tärkeä. Se hajottaisi tehokkaasti ne demareiden sidosryhmät, jotka keskittyvät vain omiin taktisiin vetoihinsa puolueen puheenjohtajaa valittaessa. Näin on tehtävä, sillä demareissa ollaan nyt täysin uudessa tilanteessa sekä henkisesti, että käytännössä. Koko EU:n ajan kestänyt Lipposen linja puolueen sisällä on nyt lopullisesti päättynyt. Pöytä on puhdas kuin Kemijärven ja Summan tehtaat ihmisistä.
Kaikki on nyt avointa ja mahdollista hyvälle poliittiselle toiminnalle, ja sen myötä uusille poliittisille linjauksille ja aloitteille, ja politiikasta kiinnostuneille ihmisille, nuorille kuin vanhoillekin. Jopa pitkään politiikassa toiminut Erkki Tuomioja voi aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, sillä Tuomioja, eikä kukaan muu, on haastanut kolmessa puoluekokouksessa puolueen linjan. Tämän tyylinen avoimuus, pelkäämätön oman linjan takana seisominen on ainoa tapa, jolla markkinademokratiassa voidaan saavuttaa ihmisten luottamus sosialidemokratiaan ja politiikkaan.
Niin ja enemmän presidentti Tarja Halosen tyylisiä valtiopäiväpuheita, joita poliittiset vastustajat selvästi paheksuvat, mutta vähän pelonsekaisesti kunnioittavat.
Sitä itseään “sosialidemokraattista vanhaa ajattelua” kiitos lisää.
Se on uutta se.
Muistaakseni Danny ja Aikamiehet levyttivät aikoinaan kappaleen, jossa toistettiin moneen kertaan: ”tämä, tämä maa, jälkipolville jää, ja se on jotain pysyvää”
Hoh hoijaa.
Eivät edes niinkin tietoiset ihmiset kuin lauluyhtye Aikamiehet olleet kuulleet valtion omistajaohjauksesta, eivätkä pörssisäännösten ensisijaisuudesta päätettäessä siitä mikä on pysyvää, ja mikä jää.
Aikamiehiltä lipsahti satulinna-fiktion puolelle tämä jälkipolville lupailu. Nyt näyttää yhä selvemmälle, ettei mitään jää perinnöksi ainakaan valtiolta. Oikeastaan tapahtuu ihan päinvastaista.
Yhteiskunnassa on tehty ja tehdään edelleen poliittisia päätöksiä, joiden vaikutus on niin merkittävä, ja oikeustajun vastainen, etteivät ihmiset tunnu pääsevän niistä lainkaan yli. Joillekin eläkeläisille taitettu indeksi oli tällainen perustavanlaatuiseksi koettu vääryys, minulle vastaava kurkkua kuristava vääryys, oma taitettu indeksini, oli ja on valtion omaisuuden puolivillainen ja puolivaloinen kohtelu.
Sitä pidettiin vain pelimerkkinä haluttaessa puhtaaseen markkinaehtoiseen yhteiskuntaan. Saattoi käydä niinkin, että päättäjät itsekin hämmästyivät, kun yhtäkkiä selvisi, että valtion omaisuus on ihan noin vain myytävänä pelkällä eduskunnan päätöksellä, ja halukkaita ostajiakin löytyi.
Menoihin ei tarvittu enää entiseen tapaan normaalia budjettirahoitusta, vaan lisärahoitus saatiin myymällä valtionomaisuutta. Ja myyjät saivat itselleen kivoja työpaikkoja, kavereita ja ties mitä bonuksia. Ja kun näin suhtaudutaan ilmaiseksi saatuun omaisuuteen, niin ei voida taloudellisestikaan onnistua.
Viimeksi Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander kertasi tätä myyntitouhua vähän uudesta näkökulmasta. Hänen mukaansa valtio on köyhtynyt 15 miljardia euroa osakkeiden myynnillä. Osinkotuotoilla olisi saatu sama summa, ja osakkeet olisivat vielä itsellä. Hieno suoritus, ihan Guinnessin ennätystenkirja materiaalia.
Jaakko Kiander varoitti kuitenkin tässä kohtaa jälkiviisaudesta. Oikeassahan hän on, sillä koko poliittinen koneisto siunasi tämän myynti-ideologian.
Itse lähestyn nykyään koko kysymystä sukupolvinäkökulmasta. Uusi sukupolvi perii köyhän ja velkaisen valtion, jossa asuu aika paljon rikkaita ihmisiä, ja vielä enemmän köyhiä ja velkaisia, tavalla tai toisella.
Merkkejä tosin jonkinlaisesta käänteestä tässä valtion omistuspolitiikassa on ilmassa. Vastuun välttely ja siirtäminen käy valtiolle monelta kohdin yhä vaikeammaksi. Oma ihanteeni olisi, että valtion omaisuus nähtäisiin vähän samalla tavalla kuin perheyrityksissä omaisuus nähdään. Niissä kasvatetaan seuraava sukupolvi jatkamaan perheyrityksen toimintaa jo nuoresta pitäen. Meillä taas opetetaan oikeastaan päinvastaisia hyveitä. Valtion kaikkea yritystoimintaa tietoisesti vähennetään yksityistämällä ja ulkoistamalla. Ja opetetaan, että valtion omaisuus eroaa muusta omaisuudesta siinä, että sitä saa vain myydä ja hallinnoida; ostaa sitä ei saa lisää, eikä vaikuttaa sen käyttöön yrityksissä.
Erikoista rahaa tämä valtionraha.
Suomalaisista on EU:n myötä tullut kymmenessä vuodessa kunnon eurooppalaisia. Halutaan aidosti olla suvaitsevaisia, monikulttuurisia, ja humaaneja, mutta käytännössä ollaan ajautumassa ihan muualle. Suomessa ei ole ehkä huomattu, että eurooppalaiseen sivistykseen kuuluu kaiken hyvän lisäksi myös korruptio ja jokapäiväinen valehtelu. Meillä on perinteisesti ajateltu, että yleensä ainakin julkisuudessa puhutaan totta.
Suomessa onneksi vain meidän ”eurooppalaisin” puolueemme on omaksunut EU-retoriikan ja sen mukaiset tavat. Kaikki on luvallista, ja hämäys suurinta viisautta. Tästä uudesta tavasta seuraa ehkä odottamattomiakin ja ikäviä asioita.
Viime presidentin vaalien alla Kokoomus syyllistyi jo identiteettivarkauteen mainostamalla Sauli Niinistöä työväen presidenttinä. Jos yksilöltä viedään sosiaaliturvatunnus ja sitä käytetään omiin tarkoituksiin, rikoksen tunnusmerkit täyttyvät. Sama koskee firmojen logoja, ei niitäkään saa käyttää ilman lupaa, mutta yhteiskunnallisen vakaumuksen merkit saa varastaa noin vaan.
Onneksi Tarja Halonen pesi ja löylytti tämän identiteettivarkaan, ja Suomi säästyi monelta vitsaukselta.
Rikoshistoriasta tiedetään, että melkein onnistunutkin varkaus saa usein jatkoa. Näin kävi nytkin. Seuraavissa vaaleissa Kokoomus kehitteli tasa-arvotupon, jolla yritettiin ja osin onnistuttiinkin sotkemaan ammattiyhdistysliikkeen identiteetti, käsitys itsestään palkansaajien edunvalvojana. Laaja tulopoliittinen ratkaisu ja siihen liittyvä perinteinen sitoutuminen mitätöitiin, ja tilalle soviteltiin hatusta vedettyä tasa-arvotupoa, joka ei tarkoita mitään- eikä sitäkään.
Ihan vakavasti puhuen, kuka antoi puheenjohtaja Kataiselle luvan puhua vielä historiallisesta saavutuksesta tulopolitiikan alueella, ja vielä kirjoituttaa vaalivalheelle määräraha hallitusohjelmaan. Edes hallituskumppaneiden olisi pitänyt estää tämä.
Kokoomus käytti räikeästi hyväkseen Tupo-järjestelmän vaikeaselkoisuutta lanseeratessaan vaihtoehtoisen väärän kuninkaan tupon.
Niin kuin nyt tiedetään, tämä lupauskupla puhkesi ja vahingoitti onneksi eniten kuplan puhaltajia.
Tällä Kataisen tulitikkuleikillä olisi saattanut olla tosi vakavat seuraukset. Nyt hallituskumppanit pakkolain myötä pelastivat mitä pelastettavissa oli.
Mutta mitä jos presidentti Tarja Halonen ei olisikaan hyväksynyt hallituksen huonosti valmisteltua ja selvästi poliittiseen tilanteeseen suunnattua lakia, vaan palauttanut sen uudelleen valmisteltavaksi? Nyt laskettaisiin keskoskuolemia, viivästyneitä sädehoitoja ja etsittäisiin ennen kaikkea syyllisiä.
Kun tietoisesti, tahallaan ja vain vaalitaktisesti lähdetään uudenlaiseen berlusconeilta omaksuttuun mielikuvilla pelailuun ja pelleilyyn, niin onnistutaan siinä missä ei varmaan itsekään haluttu onnistua; sotkemaan ja sekoittamaan suomalainen sopimusyhteiskunta nettipokeriin.
Huumori on tunnetusti vaikea, vakava ja ongelmallinen taidelaji. Sivistyssanakirja tuntee käsitteen humoraalipatologia, jonka mukaan sairaudetkin johtuvat elimistön perusnesteiden tasapainon vaihteluista, siis temperamenttien mm. huumorintajun häiriöistä.
Siksi tässä kolumnissa edetään aika varovasti, kun yritän kertoa miten tärkeätä olisi retroilu, paluu vanhaan uudesta kulmasta. – varsinkin politiikassa. Politiikassa asiat ainakin näyttävät muuttuvan nopeasti ja eilispäivän aatteet ja toiminnat tuntuvat vanhanaikaisilta ja tarpeettomilta.
Mutta eihän se niin ole.
Rauhanmerkki Erkki Tuomiojan takissa ei viestitä vanhanaikaisuutta, vaan asioiden tärkeysjärjestystä. Työväenlaulujenkin sanoma on täysin ajankohtainen. ”Miksi kansat toisiansa surmaa, työmies työmiehiä toisen maan” on järkevämpi ajatusrakennelma rauhantyöhön kuin EU:n ja Naton kriisinhallinnan perusteeksi kehitetyt maailmanrauhakuviot.
Vladimir Putinin politiikan menestys Venäjällä perustuu myös oikeinkäsitettyyn retrohenkisyyteen. Putinin on sanottu retroilevan vanhassa Sovjet-hengessä. Taitava ja järkevä veto, sillä nopeasti muuttuvassa markkinataloudessa on oltava jotain tuttua, ja poliittista voimaa, jotta luotto oman maan kykyyn selviytyä säilyisi. Itsevarmuus tulee historiasta, ei pörssitiedotteista.
Näin.
Miksei siis meilläkin Suomessa voitaisi, vaikka ensin retroilun merkeissä vaatia voimapolitiikan paluuta markkinatalouteen. Merkkejä tästä on. Keskustassa on maatalouden 141-tuen loppumisen pelossa väläytelty irtautumista EU-perussopimuksesta. Se on aitoa retroilua, hengen kohotusta. Näytetään edes ulospääsytie, vaikka sitä ei kuljettaisi.
Miksei siis demareissa voitaisi retroilla, palata uusin eväin vanhaan ja vaikka haluta valtion omistuspolitiikan täyskäännöstä. Ettei nyt ainakaan enää pyytämällä pyydettäisi björnwahlrooseja hoitamaan valtion pankkiasioita, niin kuin Lipposen hallitus teki.- Pelasta Nalle meidät ahdingosta, niin saat mitä vaan…
Ikävä kyllä tällainen puhe ei saa demareissa mitään vastakaikua. Tiedän syynkin. Suuri osa demareista on mieltynyt nykyiseen markkinamekanismiin. Ja oikeastaan missään muussa puolueessa ei arvosteta markkinataloudessa menestyneitä, kuten demareissa. Se menee vielä niinkin, että mitä varmemmassa asemassa ollaan, sitä rakkaampi on markkinatalous.
Vihreän liiton ja osin vasemmistoliitonkin julkikuva varsinkin nuorison keskuudessa on toisenlainen. Siellä ei nähdä markkinatalouden nykytapaa toimia minään esikuvallisena, vaan siellä retroillaan osin vakavasti toisenlaisen yhteiskunnan puolesta. Tosin, lohdutukseksi aatteellisille demareille, kovin heppoista se on sielläkin. Vihreät ovat monelta kohdin se Kokoomuksen puisto-osasto, joka ei uskaltaisi käyttää poliittista valtaa, vaikka saisikin siitä otteen. Sama koskee punavihreästalinistiortodoksityökyvytöntä Vasemmistoliittoa. Puolue joka otti ”ei minkään sortin sosialistin” puolueensa johtotähdeksi moniksi vuosiksi leipomaan mainoksiin, ei toivu pitkään aikaan edes retrohenkiseksi vasemmistopuolueeksi.
Ainoa uskottava poliittinen siirto Suomessa olisi Sosialidemokraattisen puolueen paluu politiikan voimapelaajaksi. Koivistolais-Bernsteinlaisittain pitäisi löytää puolueelle suunta, vaikka selvää tietä ei vielä löytyisikään.
Kompassinsakin hukanneet voisivat seurata näitä koordinaatteja navigaattoreistaan, jos sinne on osattu syöttää osoite.